torstai 5. huhtikuuta 2012

Kalastusta sormet ja siimat jäässä


Kumpikin meistä on kulkenut hiljakseen omia mutkikkaita polkujaan kestävämmän elämäntavan pariin. Joskus se on tarkoittanut vanhojen tapojen hylkäämistä, joskus luottotuotteiden vaihtamista uusiin, toisinaan taas vanhojen ajatusmallien haastamista. Toisinaan se myös tarkoittaa jäällä hyvässä seurassa hytisemistä ja illallisen huijaamista koukkuun lähijärvestä.

Uskaltauduimmekin viime sunnuntaina pilkkireissulle, kun jäätilanne näytti edelleen rohkaisevalta, ja sääkään ei nakannut niskaamme pahinta lumimyrskyään vielä viikonloppuna. Lily ei ollut aiemmin jäätä kuluttanut pilkkimisen muodossa, minulla taas oli takanani surullisen kuuluisa historia satunnaispilkkijänä, joka ei yhdelläkään kalareissullaan ollut nähnyt edes kalakumppaneidensa kiskovan jäälle kalaa. Niinpä olimmekin liikenteessä hyvin alhaisin odotuksin ja uskoimme vakaasti, että kesäisempi mato-onginta olisi edelleenkin se tapa, jolla meidän kannatti yrittää eväkkäitä narrata jatkossakin.

Lähdimme liikkeelle neljän hengen seurueella ja tasapainottaaksemme kokemattomuuttamme, mukaan pyydetyt Mikko ja Timo olivat todistettavasti käyneet kalassa aiemminkin talvella hyvällä menestyksellä. Niinpä liukastelimme jäälle ihmetellen harmaana sitkeästi pysyvää taivasta ja toivoimme, että Ahti olisi meille tällä kertaa armollinen. Mikko opasti kärsivällisesti peruspilkkimisen saloja Lilylle ja samaan aikaan kairasimme reikiä jäälle.

Kas, sieltähän se ensimmäinen tuli!

Joko neuvot olivat oivallisia, meillä oli hyvä tuuri tai jokin armollinen ahvenparvi kohdalle uiskenteli, mutta Lily vyyhti pian omalta reiältään ensimmäisen kalan jäälle asti. Pikkuinen ahven! Epäilyksistä huolimatta veijari ei jäänyt ainokaiseksi, vaan pian huomasivat muutkin siimojen nykivän tasaiseen tahtiin. Jouduimme jopa pian manailemaan jäätyviä sormia, hanskoja kun ei välillä tohtinut käteensä laittaa ollenkaan kalan syödessä.

Huhujen mukaan kyseessä on ehdottomasti tekniikkalaji ja kaikenlaisia tekniikoita tulikin kokeiltua.

Alkoihan niitä ahveniakin kertyä hiljakseen!
Kaikki kalat yhtä yksinäistä särkeä lukuun ottamatta olivat ahvenia. Osa oli säälittävän pieniä, mutta löytyi niitä keskikokoisempia onneksemme reilusti. Allekirjoittaneen kunniaksi koituikin lopulta nostaa hieman ennen kotiutumista reissun isoin ahven järvestä.

Välillä kylmä uhkasi ajaa meidät jäältä ennen aikojaan, mutta hörpimme välillä kupilliset kuumaa ja jatkoimme sitkeästi, tuntuihan syönti jatkuvan hyvin. Iloisena jatkunut kalantulo pitikin mielenkiintomme vireillä ja uskaltautuipa aurinkokin kurkistelemaan välillä pilvien lomasta.

Pilkkiminen kiinnosti muita järvellä liikkujia ja etenkin Mikon ympärillä pyöri välillä laumoittain niin uteliaita maahanmuuttajia kuin lapsiperheitäkin ihmettelemässä jäisen kalastuksen saloja.


Me jaamme Lilyn kanssa kumpikin sen näkemyksen, että mikäli lihaa on valmis kurkustaan alas pistämään, pitäisi meidän tarvittaessa kyetä myös oma ruokamme tappamaankin. Mahdollisimman vähän kärsimystä aiheuttaaksemme lopetimmekin kalastamamme ahvenet välittömästi katkaisemalla niiden niskat. Miehet tosin valittivat, että se vaikuttaisi makuun, jos emme valuttaisi myös verta pois. Täten viilsimme lopuksi myös puukolla kiduskannen alta suuren verisuonen auki.

Pari tuntia jäällä hytistyämme päätimme kerätä kamppeemme ja palata takaisin. Saalista oli ehtinyt kertyä parisenkymmentä ahventa kalastajaa kohden ja kotona punnitessani kalasäkin, totesin sen painoksi miltei 1,5 kiloa. Pieniähän valtaosa kaloista oli, mutta Mikko sitkeästi päätti käsitellä kaikki kalat fileiksi asti ja kuluttikin pitkän tovin keittiössä leikkuulaudan äärellä kolmen kissan kiertäessä vuorotellen keittiössä toiveikkaina.

Ahventen käsittelytehdas iltasella.
Ahvenen mädit otettiin talteen ja toimitettiin Lilylle jatkokäsittelyyn.
Ahvenfileet pyöräytettiin ruisjauhoissa ja mausteseoksessa ja paistettiin pannulla voissa. Suupalan kokoisia fileitä kertyikin komea kulhollinen ja ne tarjoiltiin salaatin ja kermaviilikastikkeen kera. Kastikkeeseen meni ripaus pippuria, sitruunamehua, valkosipulia ja pakastimesta onnekseni löytynyttä tilliä.

Iltapala kruunasi pitkän päivän. Sekä sen santsilautanen. Ja ehkä vielä toinen mokoma.
Vaikka kesäkalastuksen ystävä enemmän olenkin, osoittautui pilkkireissu tällä kertaa kannattavaksi ja mielenkiintoiseksi tavaksi hankkia taatusti tuoretta ruokaa pöytään. Vielä kun hieman saisimme tekniikkaamme hiottua paremmaksi ja kehitettyä yhtä hyvän kärsivällisyyden kuin pojilla, homma alkaisi sujua.

Jäät näyttäisivät vielä kestävän hetken, joten kalaan ehtii vielä halutessaan tänä keväänä. Varovaisuus kannattaa kuitenkin pitää mielessä ja seurata alueellisia tiedotuksia jäätilanteesta. Kalaonnea siis kaikille tasapuolisesti!

-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti