maanantai 6. elokuuta 2012

Sukupuuttovelka, elävät kuolleet ja luonnonsuojelu

Kissamaki (Lemur catta) on kenties tunnetuin makeista. Tämä kissamaki
kaksoispoikasineen on kuvattu Colchesterin eläintarhassa Britanniassa
(kuva Wikimedia Commons).

Viime aikoina useiden lajien sukupuuttouhasta on uutisoitu eri tiedotusvälineissä ahkerasti. Vaarassa ovat muun muassa Meksikon ja Uuden Seelannin merinisäkkäät, Madagaskarin makit, maailman merien hait sekä sata Amazonian alueen lintulajia. Näiden lisäksi uhanalaisia ja vaarantuneita lajeja löytyy maapallolta tuhansittain. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN julkaisee uhanalaisten lajien luetteloa, punaista kirjaa. Kirja listaa tämän vuoden Rion kokoukseen päivitetyssä julkaisussaan yli 63000 eläin- ja kasvilajia. Näistä lajeista reilut 700 on jo hävinnyt kokonaan luonnosta ja niitä esiintyy ainoastaan vankeudessa tai ne ovat kokonaan kuolleet sukupuuttoon. Lajimäärällisestikin sukupuuttouhan alla on huomattava osa eri eliöryhmien edustajista, yhteensä lähes 20 000. Noin 40% kaikista sammakkoeläinlajeista uhkaa hävitä, nisäkkäistä neljäsosa ja lintulajeista joka kahdeksas. Ilmastonmuutos pahentaa sukupuuttouhkaa entisestään monella tavalla, niin suorina vaikutuksina kuin välillisestikin: kolmasosa sekä koralleista että paljassiemenisistä uhkaa kuolla sukupuuttoon.   

Myös sinihaita (Prionace glauca) uhkaa sukupuutto kalastuksen sivusaaliiksi
joutumisen sekä aasialaisen haineväkeiton takia. Eväkalastajat pyydystävät
hain, leikkaavat siltä evät irti ja heittävät runnotun haiparan
takaisin mereen kuolemaan. Kuva Wikimedia Commons.

Yksilömäärän väheneminen näkyy kuitenkin monien lajien osalta jo kauan ennen uhanalaisuusluokituksen saamista. Varsinkin hitaasti lisääntyvät ja pitkäikäiset lajit, joihin nyt otsikoissa olevat eläimet voi luokitella, ovat olleet vaikeuksissa jo pitkään ennen kuin päätyivät uutisotsikoihin. Lajit ovat ehtineet kerätä ison lastin sukupuuttovelkaa, mikä tarkoittaa sitä, että niiden yksilömäärän väheneminen jatkuu, vaikka elinolosuhteiden huonontuminen loppuisikin. Lajilla ei yksinkertaisesti ole tarjolla enää tarpeeksi paljon elintilaa tarjolla muuttuneissa olosuhteissa. Lajin yksilömäärä on voinut pudota liian alhaiseksi tai se voi kärsiä liikaa ymäristömyrkyistä tai elintilan puutteesta.

Elinympäristöjen pirstoutuminen voi johtaa siihen, että eläimet joutuvat toisistaan erilleen, jolloin sopivien lisääntymiskumppanien löytäminen käy hankalaksi. Paremman puutteessa monet joutuvat lisääntymään lähisukulaistensa kanssa, jolloin jälkeläisten sisäsiittoisuusaste kasvaa. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että lieväkin sisäsiittoisuus voi olla hyvin haitallista. Itse tutkin gradutyössäni sisäsiittoisuuden vaikutuksia mahlakärpäsillä, joilla on suuret populaatiokoot ja jotka lisääntyvät usein ja paljon. Siitä huolimatta niidenkin kohdalla jo kahden sukupolven ajan tapahtuva sisäsiitos heikensi huomattavasti yksilöiden elinkelpoisuutta. Sisäsiittoiset yksilöt kun usein jäävät häviölle parinvalinnassa ja, mikäli onnistuvat pariutumaan, saavat huonommin pärjääviä jälkeläisiä. Sisäsiittoisuus lisää usein myös riskiä periä erilaisia sairauksia. Lajitasolla sisäsiittoisuus johtaa siihen, että lajin yksilöt sopeutuvat huonommin muuttuvaan elinympäristöön, koska kamppailevat jo valmiiksi perimänsä mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Lajin geneettisen monimuotoisuuden huvetessa ei tarjolla myöskään ole enää materiaalia luonnonvalinnalle, vaan sattuma ottaa ohjat.

Gepardi (Acinonyx jubatus) on klassinen esimerkki lajista, jonka
geneettinen monimuotoisuus on pieni. Laji on selvinnyt menneisyydessään
pullonkaulailmiöksi kutsutusta ilmiöstä, jossa yksilömäärä romahtaa, mutta
kasvaa jälleen suureksi. Tämän muinaisen romahduksen seurauksena
nykygepardit ovat geneettisesti lähes identtisiä keskenään.
Kuva Wikimedia Commons.

Kun lajin yksilömäärä lopulta vähenee tarpeeksi paljon, voi edessä olla sukupuutto kaikista mahdollisista suojelutoimista huolimatta. Kenties kaikki jäljellä olevat yksilöt ovat jo niin läheistä sukua keskenään, etteivät ihmisten avustaminakaan pysty enää tuottamaan elinkelpoisia jälkeläisiä. Mikäli näin on käynyt, ovat lajinsa viimeiset edustajat jo valmiiksi tuhoon tuomittuja, eläviä kuolleita. Niiden kuollessa kuolee samalla koko laji. Vähälukuiseksi käyneen lajin suojelussa on myös monia muita ongelmia, johon suojelijat ovat pikku hiljaa havahtumassa tutkimustiedon kasvaessa. Esimerkiksi monet pitkään toisistaan eristyksissä olleet yksilöt eivät välttämättä olekaan parhaita mahdollisia lisääntymiskumppaneita. Eri alueilla näille on voinut kehittyä erilaisia paikallisia sopeumia, joiden avulla selvitä juuri kyseisessä elinympäristössä. Jos hyvää tarkoittavat luonnonsuojelijat sitten yhdistävät nämä yksilöt, voi tuloksena ollakin jälkeläisiä, jotka eivät selviä kummankaan vanhemman elinympäristössä. Sukupuuttokuoleman rajamailla käyminen myös näkyy lajin historiassa pitkään, vaikka yksilömäärä saataisiin kasvuun. Geneettisen monimuotoisuuden puuttuminen aiheuttaa osaltaan sopeutumisvaikeuksia muuttuvassa elinympäristössä. Ilmastonmuutoksen myötä elinympäristöt taas muuttuvat kiihtyvää vauhtia kaikkialla maailmassa.

Kakapokoiras Felix. Jokaisella maailman
kakapolla on oma nimi
(kuva Wikimedia Commons).
Sukupuuttouutisiin tulee siis syystäkin suhtautua huolella, sillä valitettavan monen lajin tilanne on erittäin paha. Suojelutoimiin ryhtyminen koituu onneksi joidenkin lajien pelastukseksi ja esimerkiksi eläintarhat tekevät erittäin arvokasta työtä luonnonsuojelun osalta kasvattamalla monia uhanalaisia lajeja vankeudessa. Tarkoin suunnitelluissa lisääntymisohjelmissa pyritään valitsemaan parhaat mahdolliset parit, jotta jälkeläisistä tulisi elinkelpoisia ja geneettisesti monimuotoisia. Myös luonnonsuojelualueiden perustaminen ja muut ihmisten suojelutoimet tähtäävät tiettyjen lajien ja elinympäristöjen pelastamiseksi. Uuden Seelannin pöllöpapukaija kakapo (Strigops habroptila) on hyvä esimerkki siitä, kuinka suojelu alkaa tuottaa tulosta. Vuonna 1997 tästä lentokyvyttömästä, hellyttävästä lajista oli jäljellä enää 47 lintua, kun suojelutoimiin havahduttiin. Kaikki kakapot pyydystettiin ja kuljetettiin kahdelle saarelle, jotka oli tyhjennetty kaikista petoeläimistä. Kattavien suojelutoimien sekä lintujen jatkuvan valvonnan, hoivan, lisäruokinnan ja lisääntymisohjelman ansiosta kakapojen määrä on noussut reiluun sataan yksilöön. Kotimaassa esimerkiksi Saimaan alueella tunteita kuumentava verkkokalastuskielto ja muut urheilukalastusta rajoittavat toimenpiteet ovat sitä varten, että koko maailmassa ainoastaan Saimaassa esiintyvä saimaannorppa (Pusa hispida saimensis) säilyisi hengissä. Tällä hetkellä norppia on Saimaalla vajaat kolmisensataa yksilöä, joka on onneksi hieman enemmän kuin 1980-luvulla. Tuolloin suojeluun havahduttiin, kun saimaannorppia oli jäljellä satakunta yksilöä.

Saimaannorppa on äärimmäisen uhanalainen laji
(kuva Suomen luonnonsuojeluliitto). 

Sekä kakapon että saimaannorpan osalta suojelutoimet ovat saaneet positiivisia asioita aikaan lajien yksilömäärän kasvaessa. Molempien lajien kohdalla yksilöiden määrä on kuitenkin edelleen liian pieni, jotta ne pystyisivät selviytymään minkäänlaisista suuremmista katastrofeista. Esimerkiksi tautiepidemia voisi helposti pyyhkäistä lajit sukupuuttoon. Olemassaolevista yksilöistäkin vain osa on lisääntymiskykyisiä ja -ikäisiä. Saimaannorpan kohdalla lisääntymisikäisiä naaraita on kolmen sadan yksilön populaatiosta arviolta noin 70. Tällä hetkellä vallitsevan ymmärryksen mukaan lajin todellisen yksilömäärän tulisi olla useiden tuhansien kieppeillä, jotta laji selviäisi elinkelpoisena. Suojelutoimet ovat siis enemmän kuin paikallaan sekä kakapon, saimaannorpan, että lukuisten muiden lajien kohdalla. Toivottavasti edes osa uhanalaisista lajeista onnistutaan kaikesta huolimatta pelastamaan sukupuuton kourista.

-Lily
--
Linkkejä ja lisätietoa:
Ajankohtainen metsäkeskustelu: Hanskin ekologiset perustelut
Bedlington -tiedote: Pienten populaatioiden erityispiirteistä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti