sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Pieniä retkiä

Etukäteen olin hieman huolissani tästä loppukesästä ja syksystä. Varvut metsässä notkuisivat marjojen painosta, mutta minä en niitä kasvavalta mahaltani saisi poimittua. Sadat ja taas sadat täydelliset sienet odottaisivat kutsuvina metsäpoluilla, mutta minä istuisin kotona pitämässä pikkuihmisestä huolta. Toki lapsrakas menee aina tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle, mutta sisäinen keräilijäni huusi kauhusta: Miten me selviäisimme talven yli ilman marjoja? Mistä minä sitten tekisin keitot ja kastikkeet talvella, jos en ehtisi sieniä noukkimaan lainkaan? Apua!

Onneksi elämä opetti sangen pian, että asiat lutvaantuvat kyllä ilman minun panikointianikin. Mustikkametsällä  pääsin poimurin kanssa keräämään marjoja vielä paria päivää ennen synnytystä, kun ei se maha niin suhteettoman kokoinen ollutkaan. Mies kunnostautui myös marjojen tehokerääjänä, kun notkeuttaan pääsi paremmin poimimisen makuun. Myös sieneen olemme päässeet koko perhe pikkuisen syntymän jälkeen, kun vain suunnittelimme reissun kyllin rauhalliseksi, varustauduimme järkevästi ja nappasimme lapsukaisen kantoreppuun.

Kaksi matkustaa yhden hinnalla
Sienten poimimisen suhteen teimme sangen pian perusdiilin, että minä keskityn bongailemaan sieniä ja mies poimii ne talteen. Minä en tohdi kovasti repun kanssa kumarrella, kun toinen raukka on silloin pää alaspäin. Toinen vaihtoehto päästä maanläheisemmälle tasolle on kyykätä ylös ja alas. Minulla ei ole vielä kyllin tehokkaat betonireidet, että ne kestäisivät tätä kovin tehokkaana sarjana tuon ylimääräinen viiden kilon puntti rinnuksille ripustettuna, joten en edes koettanut tavoitella maassa minua viekoittelevia sieniä.
Työnjakomme osoittautui pian oivalliseksi ja leppoisaksi. Minä tallustelin kaikessa rauhassa mättäillä ja seurailin metsäpolkuja syksystä nautiskellen. Lapsukainen nukkui sikeää unta koko reissun ja mies seuraili meitä vähän matkan päässä sieniä talteen noukkien.

Kyllähän niitä sienityisiä löytyi, kun vain tarkkaan katsoi

Sieniä löytyikin runsain määrin, vaikka alueella muitakin keräilijöitä liikkuu. Suppilovahverot olivat päässeet kasvamaan paikoitellen hyvinkin isoiksi. Ilmeisesti ihmiset eivät myöskään tunnista ihanan mietoja sikuri- ja pikkurouskuja, sillä mättäät suorastaan pursuilivat niitä ihan yleisten polkujen varsillakin.
Laajavuoressa oli meneillään ilmeisesti useammankin tahon suunnistustapahtumat, sillä siinä määrin me metsästä erilaisia rasteja bongailimme. Loppusaldona ristiin rastiin kiertelymme tuotti kohtaamisen miltei kymmenen maastorastin kanssa ja törmäsimmepä me jossakin vaiheessa kartalla varustautuneeseen naiskaksikkoonkin.

Hei, taas löytyi rasti!

Syksyinen metsä näytti meille kauneimmat kasvonsa. Useita päiviä jatkuneet sateet olivat tauonneet, lehdet loistivat kirkkaina ja ilmassa tuntui kirpeänä henkäyksenä lupaus talvesta. Minä nautin täysin siemauksin siitä ihanasta tyyneyden ja vapauden tunteesta, joka minut valtaa aina astuessani metsäpolulle. Mitä siitä, jos kotona pyykit olivat kerääntyneet vuoreksi tai minun pitäisi muistaa juosta kaupungilla seuraavana päivänä virastoissa? Tänään minä kävelin metsässä ja nautin rahkasammaleen pehmeydestä kenkieni alla.

Jokaisen retken huippukohta

Kaatuneen puun rungolla istuskellessa ja eväitä napostellessa oltiin jo taas metsäisen perusluontomme äärellä.
"Miten sitä selviäisi, jos ei olisi metsää näin lähellä?" kysyin mieheltä.
"En tiedä. Ei pidä koskaan muuttaa liian kauas puista", tämä vastasi.

Minusta tämä on oikein oivallinen ohjenuora onnelliseen elämään.

-Annukka

5 kommenttia:

  1. Ihania kuvia !
    Kiva kun Tiiti pääsee pienestä pitäen metsään ja oppii varmasti ensimmäisiksi sanoikseenkin jotain luontoon liittyvää :)
    Mukavia retkiä tulevaisuudessakin!

    VastaaPoista
  2. Se on totta ettei ilman metsää tulisi toimeen. Ihania retkiä olette saaneet tehdä pikkuisen kanssa, onnea vaan ja hyviä jatkoja teille :)

    VastaaPoista
  3. Anneli, toivomme vain kovasti, että lapsi itsekin oppisi aikanaan nauttimaan luonnosta, eikä sinne raahautuminen olisi vain tylsä vanhempien syöttämä pakkopulla. Nythän raukalta ei kysytä mitä se haluaa, sen kun kannetaan mukana minne mekin mennään :D Mutta olipa jännä hetki viimeisimmällä metsäretkellä, kun lapsi heräsi kesken kaiken unilta ja nosti päätään nähdäkseen ympärilleen. Hipihiljaa tarkasteli sankkaa kuusikkoa ympärillään, nuuhki uusia tuoksuja ja ihmetteli lintujen laulua. Miltei puoli tuntia jaksoi hereillä ihmetellä uutta maailmaa ympärilleen, sitten uni vei taas mennessään. Mutta kummasti tuntui rauhoittavan pientä ihmistäkin tuo metsäinen maisema!

    Marika, kiitokset! Meillä metsä alkaa heti kerrostalomme nurkalta. Aina uudessa paikassa pidempään viivähtäessä täytyy vanhan Saimaan rantojen kasvatin varmistaa, missä sijaitsevat lähimmät puut ja sinisenä väikkyvät vedet. Jotakin rauhoittavaa on kummassakin.

    -Annukka

    VastaaPoista
  4. Oikein paljon onnea teille ja pikkuiselle:)
    Meilläkin on metsä ympärillä, onneksi ei ole pitkä matka. Oli eilen pikkuinen (14kk) mummolassa, vielä huono on metsässä kuljeskella mutta katseltavaa riitti. niin ja kuunneltavaa..

    VastaaPoista
  5. Kiitokset, Eija. Kyllä se hiljakseen muuttuu se metsäkin teidän pikkuväellekin oikein hyvin kuljettavaksi, kun vaan saa tilaisuuden totutella :) Ja onni on tosiaankin metsä lähellä, ilman sitä tulee äkkiä onneton olo!

    -Annukka

    VastaaPoista