tiistai 20. marraskuuta 2012

Kaivosalalla kuohuu - kaivostoiminnan ympäristövaikutuksista

Malmin kaivamisessa ja käsittelyssä ympäristöön leviää kuivalla kelillä
runsaasti pölyä (kuva Talvivaara).

Pidin lokakuun viimeisenä päivänä Jämsän työväenopistossa luennon aiheesta kaivostoiminnan ympäristövaikutukset (luennon diat löytyvät täältä). Samoihin aikoihin otsikoihin nousi Pellervon taloustutkimuksen tekemä kaivosselvitys, johon luonnonsuojeluliitto otti heti kantaa riittämättömänä ja useat merkittävät ympäristövaikutukset huomiotta jättävänä. Neljä päivää myöhemmin Talvivaarassa sattui kaivosonnettomuus, joka ympäristöhaitoissaan näyttäisi nousevan maailman pahimpien kaivosonnettomuuksien listalle. 

Kaivosalalla siis kuohuu. Valtaosa kotimaisten kaivostemme riskeistä tuntuu keskittyvän vesistöihin valuvista päästöistä. Miksi asia on juuri näin? Ja millaisia ympäristövaikutuksia kaivostoiminnalla on? 

Mustavaaran kaivosaluetta (kuva Mustavaara).


Suomessa kaivostoiminnan juuret ovat 1560 -luvulla Etelä-Suomeen perustetuissa rautakaivoksissa. Tästä lähtien malmin etsintää ja kaivostoimintaa on harjoitettu enemmän tai vähemmän pienimuotoisesti ja kaivosala onkin ollut suhteellisen pieni elinkeino verrattuna vaikkapa perinteiseen metsätalouteen; sellutehtaat, paperitehtaat ja puutavara ovat pitkään olleet Suomen lippulaivana maailmalla. Kaivostoiminnan voimakas kasvukausi on kuitenkin alkanut vuonna 2009, huomionarvoisesti keskellä taantumaa. Tällä hetkellä kaivosala työllistää suoraan noin 6000 - 10 000 henkilöä ja välillisesti yli 30 000 henkilöä. Lisäksi useiden kaivosten ja malminrikastamoiden ympäristöön on syntynyt kaivostuotteita jatkojalostavia teollisuuskeskittymiä ja teknologiapuistoja. 

Kaivostoimintaan liittyy työllistävästä vaikutuksestaan huolimatta myös monia ympäristöriskejä. Metsätalouteen verrattuna esimerkiksi avohakkuun ja avolouhoksen suurimpia maisemallisia eroja on se, että avohakkuuaukion kasvaminen aikuiseksi metsäksi kestää noin satakunta vuotta. Avolouhos taas saattaa usein olla maisemassa pysyvästi kaivostoiminnan päätyttyäkin - louhokset täytetään usein vedellä kaivostoiminnan päätyttyä. Tai tarkemmin sanottuna vettä vain lakataan pumppaamasta pois louhoksesta, jolloin se kertyy sinne omia aikojaan. 

Otsikoissa tiuhaan esillä ollut Talvivaaran kaivos (kuva Talvivaara).

Maiseman muutosten lisäksi varsinaiset kaivostoiminnan riskit liittyvät paljolti itse louhintaan, louhittavan kallioaineksen laatuun sekä kaivoksilla käytettyihin kemikaaleihin. Maaperän muokkaus ja louhinta lisäävät alueen eroosioriskiä ja kaivoksilta leviävä pöly kulkeutuu tuulten mukana pitkiäkin matkoja. Louhittava metallimalmi on Suomessa usein sulfidimetallimalmia, mikä tarkoittaa sitä, että kallioperän metallit ovat sitoutuneet rikkiin. Kun sulfidimalmia kaivetaan esiin, ilmakehän happi ja vesi rapauttavat sitä. Rapautumisessa syntyy hapanta, metalleja ja sulfaatteja sisältävää vettä. Tämä hapan vesi puolestaan liuottaa sulfidimetallimalmista lisää aineita: ensin rautaa ja rikkiä, tämän jälkeen myös muita metalleja ja puolimetalleja. Kaivosalueelta pölyn mukana leviävä kivipöly kuljettaa sulfidimetallimalmin hiukkasia ympäristöön, jossa ne puolestaan rapautuvat ja happamoittavat maaperää.

Pienvesistöt, kuten tämä tunturipuro, ovat erityisen herkkiä happamoittaville yhdisteille
ja muulle kemikaalikuormitukselle, sillä niissä aineiden pitoisuudet eivät pääse nopeasti laimenemaan.

Happamoituminen on monin tavoin vakava ongelma ympäristölle. Happamassa ympäristössä monet metallit ovat reaktiivisempia ja siten haitallisempia ympäristölle. Happamoituminen myös vaikuttaa maaperässä jo olemassa oleviin metalleihin ja synnyttää itseään ruokkivan kierteen. Monet maaperän ravinteet muuttuvat happamoitumisen myötä liukoisemmiksi, mikä hetkellisesti lisää kasvillisuuden saatavilla olevia ravinnepitoisuuksia, mutta siirtää ravinteet pian syvemmälle maaperään, kasvien juurten ulottumattomiin. Lisääntyvät reaktiiviset metallit puolestaan aiheuttavat ongelmia monille maaperän ja vesistöjen pieneläimille sekä kaloista etenkin lohikaloille. Vesistöissä happamoituminen voi johtaa rehevöitymiseen ja happikatoon.

Lapissa suota tuntuu syntyvän lähes joka paikkaan,
jossa vesi viivähtää vähänkin pidempään. Tässä suokeidas
tunturin rinteessä.

Monet kaivokset sijaitsevat maantieteellisesti pohjoisessa. Lapin pohjoisboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen kuuluvan alueen luonto on muutenkin monin tavoin herkkä: monet puut kasvavat pohjoisilla äärirajoillaan, hyvin hitaasti. Havupuut eivät välttämättä tuota Lapissa siemeniä itse ollenkaan, vaan alueen havupuupopulaatiot, varsinkin kuusen osalta, ovat etelämmästä tuulen mukana kulkeutuneiden siementen varassa. Hitaasti uusiutuva pohjoinen luonto on myös varsin herkkä kaivostoiminnan aiheuttamille vesitalouden muutoksille; turpeen takia luontaisesti hapan ja puskurointikyvyltään heikko maaperä happamoituu herkästi ja alueen runsaat suot kärsivät herkästi vedenpinnan muutoksista. Myös pienet metsälammet ja muut pienvesistöt happamoituvat varsin nopeasti, kun tilalle ei tule uutta vettä eikä hapan vesi pääse laimenemaan samalla tavalla, kuin suurissa vesistöissä.

Talvivaaran kaivosonnettomuuden myötä myös ympäristöasioiden valvonta ja ympäristölainsäädäntö ovat nousseet keskustelun aiheiksi. Toivottavasti tästä pahasta ympäristöonnettumuudesta siis seuraa myös jotain hyvää, kun ympäristön suojelusta ja sen kunnioittamisesta päästään keskustelemaan perinpohjaisesti eri tasojen ja alojen toimijoiden kesken. Ja aina kannattaa muistaa, että myös tavallinen kuluttaja voi ottaa kantaa valinnoillaan, sekä osallistua aktiivisesti keskusteluun ja vedota päättäjiin. Esimerkiksi Talvivaaran toiminta on synnyttänyt jo Stop Talvivaara -kansalaisliikkeen ja Suomen luonnonsuojeluliitto on myös nostanut kaivostoiminnan aiheuttamat ympäristöongelmat esiin, sekä koonnut sivuilleen paljon vinkkejä siitä, miten tavallinen ihminen voi vaikuttaa

-Lily 

--
Helsingin Sanomat: Talvivaaran vaiheet 1993-2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti