maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kauniit, ällöttävät ja omituiset limasienet

Limasienet kuulostavat äkkiseltään jonkinlaiselta vitsiltä, eivätkä lainkaan todelliselta ja vakavasti otettavalta lajiryhmältä. Näihin erikoisuuksiin useimmat meistä ovat törmänneet, vaikka eivät välttämättä olekaan painaneet kohtaamista mieleensä sen tarkemmin. Limasieni kun limakkona metsässä liikkuessaan muistuttaa ensisijaisesti jonkun puolihuolimattomasti sammaleelle räkäisemää limaa kuin varsinaista luonnonihmettä. Kun joukkioon tutustuu hieman paremmin, huomaa kuitenkin varsin pian miten erikoislaatuisen porukan kanssa onkaan tekemisissä.

Aluskasvillisuuden seassa pilkottaa jotakin keltaista

Limasienet elävät kaikkialla Suomen metsissä, karikkeella ja lahoavilla rungoilla. Päänvaivaa limasienet tuottavat etenkin taksonomeille, ne kun eivät ole nimestään huolimatta sieniä. Ne eivät ole myöskään kasveja, eivätkä eläimiäkään. Alunperin ne luokiteltiin sienikunnan pääjaksoksi, jonka jälkeen niiden paikkaa sienikunnan sisällä on vaihdeltu tiuhaan vuosikymmenten saatossa. Molekyylitaksonomisten menetelmien myötä limasienet luokiteltiin lopulta amebojen kehityslinjaan kuuluviksi, aitotumaisiksi eliöiksi.

Kaikkein näkyvimmillään limasienet ovat maastossa, kun ne elämänkiertonsa tietyssä vaiheessa eli limakkona liikkuvat ympäristössään hitaasti etsien ravintoa. Limasieni voi olla kooltaan huomattavan iso, mutta käytännössä se on yksisoluinen –sen sisällä ei ole soluseiniä, vaikka tumia löytyykin useita. Limakko koostuukin yhdestä ainoasta isosta monitumaisesta solusta. Soluseiniä tai kalvoja limakon sisällä ei kuitenkaan ole. Kooltaan limakko voi olla muutamasta neliösentistä aina pariin neliömetriin. Väriltään ne ovat yleensä kirkkaan keltaisia, ruskeita tai valkoisia. Vaikka limakko onkin varsinaisesti vain yksi solu, se liikkuu silti sitkeästi pitkin metsänpohjaa, etsien itselleen sopivaa ravintoa, kuten bakteereja, sieniä ja kasvijätettä.

Limakon vauhti ei yleensä päätä huimaa, vaan se etenee muutaman millimetrin tunnissa. Jotkut lajit voivat kuitenkin edetä muutamia senttejä minuutissa. Limakko kykenee myös sopivan esteen kohdatessaan jakautumaan erillisiksi yksiköiksi, jotka uudelleen kohdatessaan liittyvän takaisin yhteen yhdeksi olioksi. Ei siis ihmekään, että limasienet ovat kiehtoneet niin tutkijoita kuin luonnosta muutoin kiinnostuneita.

Läheisempi tarkastelu paljastaa limakon (ilmeisimmin paranvoi)

Limakko on vain yksi vaihe limasienen elinkierrossa. Se ryömii sopivan korkeaan kohtaan, kuten kannon nokkaan tai esimerkiksi johonkin varpuun. Jopa yhdessä yössä se kuivuu muuttaen muotoaan hyytelömäisestä limakosta kuiviksi itiöpesäkkeiksi, jotka ovat kullekin lajille tyypillinen näköiset. Tässä elinkierron vaiheessa limasienet ovat myös helpoiten tunnistettavissa omiksi lajeikseen. Koristeellisten itiöpesäkkeiden sisus on täynnä itiöitä, jotka tarvitsevat vettä itääkseen. Vedessä niistä purkautuu parveilusoluja. Kahden parveilijan kohdatessa syntyy mikroskooppisen pieni solu, joka alkaa syödä bakteereita. Tuma jakautuu uudelleen ja uudelleen, solulima lisääntyy ja lopulta valmiina on uusi silmällä erottuva limakko.

Limasieniä voi maastosta löytää ympäri vuoden, mutta runsaimmillaan ne ovat silloin, kun metsien sienisato on parhaimmillaan. Tavallisesti limakot alkavat ryömiä piiloistaan muutaman päivän kuluttua runsaista sateista. Limasienen limakko on rakenteeltaan pehmeä ja jogurttimainen, minkä voi todeta sormella tökkäisemällä. Mikäli löytönsä tahtoo nimetä, täytyy yleensä odottaa siihen saakka, että se on kuivunut muotoonsa itiövaihetta varten.

Lisää paranvoita sammaleella

Limasienistä on julkaistu viime vuonna ensimmäinen kattava suomenkielinen opas, Limasienet, jonka avulla näitä erikoisuuksia voi tunnistaa. Opus onkin paitsi hyödyllinen aiheesta kiinnostuneille, myös ihastuttavan kaunis yksityiskohtaisine värikuvineen ja vivahteikkaine suomenkielisine nimineen. Aiemmin suomeksi nimettyjen paranvoin ja sudenmaidon rinnalle on tullut joukko uutta nimistöä, jonka kääntäjä tuntuu tehneen työnsä antaumuksella ja ammattitaidolla. Lopputuloksena on kauniita ja hivenen satujen nimiä muistuttavia nimiä. Vai miltä kuulostavat viinikorunen, salkopamppunen, tulitakkunen tai kaarnaputkiainen? Mikäli aihepiiri kiinnostaa, kannattaa kyseinen kirja hankkia ehdottomasti hyllyään koristamaan ja sienikorissa mukana kulkemaan.

Tarkkaavaisuutta siis metsässä liikkumiseen ja katse kohti mättäitä, limasienet ovat upeita otuksia!

-Annukka

Lähteet:
Marja Härkönen & Elina Sivonen, Limasienet, Luonnontieteellinen keskusmuseo, 2011

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Sieniä pakettiin

Näistäkin maisemista löytyi muutama tatti.


Tenojoen varren tunturikoivikossa seikkaillessamme vastaan tuli ainakin itselleni vähän odottamattomiakin eliöitä: tatteja. Tarkempi tarkastelu osoitti niiden olevan punikkitatteja (Leccinum sp.) ja koska koivikossa oltiin, niin koivunpunikkitattejahan (Leccinum versipelle) ne tietysti olivat. Sieniä ei kauaa tiirailtu, vaan ne poimittiin oitis mukaan parempiin suihin kokkailtavaksi.

Punikkitatit kantavat tänä vuonna sienten osalta titteliä vuoden luonnontuote. Koko maassa yleinen tatti kasvaa koivun, haavan ja männyn seuralaisena, joten tarjolla on luonnollisesti koivunpunikkitatteja, haavanpunikkitatteja (Leccinum aurantiacum) ja männynpunikkitatteja (Leccinum vulpinum). Punikkitatit ovatkin siis oikeastaan ryhmä toistensa kaltaisia sienilajeja, ja tutkijat keskustelevat siitäkin, ovatko saman puun seuralaispunikitkaan yhtenäinen laji vai joukko useita eri lajeja. Niin tai näin, sieniherkuttelijan onneksi sentään kaikki punikkitatit ovat syötäviä ja hyviä, ihanan tatinmakuisia ruokasieniä. Sieniä laittaessa tulee ainoastaan huolehtia siitä, että ne kypsentää kunnolla, sillä punikeista saattaa tulla herkkävatsaisemmille mahanpuruja, jos ne on kypsennetty huonosti.


Koska menimme, keräsimme ja söimme sienet unohtaen kokonaan
valokuvauksen, piti blogikuvituksessa turvautua muiden ottamiin
sienikuviin (kuva Wikimedia Commons).

Useamman eri seuralaispuulajin kanssa kasvaminen tarkoittaa punikkitattienkin kohdalla sitä, että niitä löytyy varsin eri tyyppisistä kasvuympäristöistä. Sienen voikin bongata siis mitä moninaisimmista paikoista. Muista tateista punikkitatin erottaa jalan mustan- tai ruskeanharmaankirjavasta nukkapinnasta, sekä leikkauspintojen tummumisesta. Tummumisessa on lajikohtaisia eroja kouvunpunikkien tummuessa voimakkaimmin ja männynpunikkien heikoimmin. Punikkitatit eroavat niitä muistuttavista lehmäntateista myös siten, että lakin pintakelmu näyttää punikeilla siltä, että se olisi tarkoitettu hieman isommalle lakille ja pingotettu paremman puutteessa punikin lakin päälle. Pintakelmu on osittain kääntynyt pillistön päälle, jolloin sientä alapuolelta katsottaessa kelmun reuna näyttää repaleiselta. Tunturista keräämillämme sieniyksilöillä pintakelmussa ei näyttänyt juuri olevan kasvunvaraa, mitä nyt pari pientä repaletta roikkui lakin reunan yli. Etelämmästä löytyvillä punikkitateilla taas on ollut lähes poikkeuksetta hyvin selkästi liian iso pintakelmu. Lehmäntateilla on myös punikkitatteja kapeampi jalka ja pehmeämpi tummumaton malto. Punikkitattien sekoittaminen lehmäntatteihin ei kuitenkaan ole vaarallista, sillä myös lehmäntatit ovat hyviä ruokasieniä ja kelpaavat makunsa puolesta erinomaisesti punikkitattien sekaan.

Tattien satokausi alkaa heinäkuussa ja jatkuu syyskuulle asti. Niin punikkitatteja kuin muitakin tatteja kannattaa kerätä mieluummin melko pieninä, sillä vanhat sienet ovat usein toukkaisia. Toukatkaan eivät kuitenkaan haittaa, sillä sieniä siistiessä yksinkertaisesti leikataan toukkaiset kohdat pois. Tattien siistimisessä lakin pintakelmun voi halutessaan nylkeä. Lisäksi sienestä poistetaan pillistö ja toukkaiset osat. Loput sienestä pilkotaankin ja se voidaan joko kuivata tai kypsentää omassa liemessään sekä pakastaa myöhempää käyttöä varten, tai käyttää saman tien. Pois leikellyillä pilleillä voi myös värjätä lankoja, kuten koko sienelläkin. Toistaiseksi on kuitenkin tullut syötyä sienet itse ja keltasävyisiä värejä on onneksi saanut myös monista kasveista sekä syömäkelvottomista sienistä.

Lappi-viikkomme punikkitattisaaliista teimme hiilloksella kypsennettyjä folionyyttejä. Nämä sopivat erinomaisesti muiden grilliruokien lisäkkeiksi ja ovat yksinkertaisia valmistaa. Nyyttien kypsyminen vie oman aikansa, joten ne kannattaa laittaa ensimmäisinä kypsymään.

Tattinyytti hiilloksella
2-4 tattia
1-2 sipulia
nokare voita
suolaa
valkopippuria

Puhdista ja pilko tatit. Kuori sipulit ja lohko ne viipaleiksi. Asettele sienet ja sipulit kaksinkertaisen folion päälle, ripottele päälle hieman valkopippuria ja suolaa. Vuole muutama voinokare päällimmäiseksi ja sulje nyytit kääntämällä folion reunat yhteen. Asettele nyytit hiillokselle ja anna kypsyä noin 40-50 minuuttia. Kääntele kypsymisen aikana nyyttejä silloin tällöin, jotta ne kypsyvät tasaisesti. Sieninyytit ovat kypsiä kun sienet ja sipulit ovat pehmenneet (ja punikkitattien tapauksessa sienet tummuneet). Nyytistä riittää noin muutamalle ruokailijalle lisäkkeeksi muiden ruokien oheen. Pääruokana esimerkiksi keitettyjen perunoiden kanssa tekisin pari nyyttiä aina ruokailijaa kohden. Sieninyyttejä voi mainiosti valmistaa myös uunissa, jolloin niiden kypsymisaika hieman lyhenee. Tattien lisäksi sieninyyttejä voi kokkailla vaikkapa nyt ajankohtaisista kanttarelleista tai myöhemmin vastaan tulevista suppilovahveroista. Myös kaupan herkkusieniin ja siitakkeisiin voi turvautua vallan mainiosti.

--
-Lily

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Seikkailu pohjoisessa

Jaloittelutauolla löysimme
 runsassatoisen
metsämansikkarinteen.
Vietimme viime viikon Maijan ja parempien puoliskojemme kanssa Lapissa seikkaillen. Matka alkoi melkoisen (kaato)sateisissa merkeissä, mutta ajeltuamme muutamia satoja kilometrejä pohjoiseen päin, alkoi sääkin kirkastua. Määränpäänämme Tenojoen varrella oli noin tuhat kilometriä pohjoisempana. Onneksi matkaa taitettiin kahdessa osassa, Kittilän toimiessa välipysähdyspaikkana. Koska en itse ole juurikaan käynyt Lapissa, oli reissun varrella loputtomasti ihmeteltävää uusissa maisemissa ja kasvillisuuden vaihtumisessa.  Matkalta on tiedossa niin arktisen elinympäristön ihmeiden esittelyä kuin reseptiikkaakin, mutta ensiksi kuitenkin yleiskatsaus seikkailuumme pohjoisessa. Seuraavaksi esittelen teillekin, hyvät lukijat, reissun kohokohtia. 

Matkalla Kemistä Rovaniemelle ihmettelimme auton ikkunasta vilahtavia tienpenkkoja. Niillä kun tuntui kukkivan tuttujen pina-apiloiden (Trifolium pratense) ja muiden tienpiennarkasvien seassa myös häkellyttävästi kämmekältä näyttäviä violetinvaaleanpunaisia pystyjä kukintoja. Pikainen pysähdys sopivassa kohtaa osoitti epäuskoiset epäilymme todeksi: tienvierus todellakin kukki täynnä maariankämmekkää (Dactylorhiza maculata)!

Tienvierus täynnä maariankämmeköitä. 
Maariankämmeköiden herkkien kukkien ja suippojen lehtien
väritys ja kuviointi vaihtelee yksilöiden välillä: tässä
hyvin tiheätäpläiset, lähes raidalliset lehdet.

Maijan kanssa olimme innosta soikeina löytömme takia, mutta seurueen miespuoliset jäsenet suhtautuivat kasveihin huomattavasti neutraalimmin (Reissun aikana suhtautuminen taisi ainakin paikoitellen muuttua jo hieman kyllästyneeksi: "Siellä ne biologit taas tonkivat pensaikkoa ja viivästyttävät matkaa."). 

Rovaniemelle piipahdimme uimarannalla liottelemassa varpaita.

Toisena matkapäivänä seikkailimme osin päällystämättömiä pikkuteitä kohti pohjoista. Maastonmuodot ja kasvillisuus rupesivat jo poikkeamaan tutuista keskisuomalaisista maisemista huomattavasti ja vastaan tulikin paljon uusia kasvituttavuuksia, samoin kuin pohjoisten teiden kolarieläimiä, poroja. 

Pohjoisen joenvarren rinne kukki vanamoa (Linnea borealis).

Ruohokanukka(Cornus suecica), jonka näin ensi kertaa muuallakin, kuin
lajintuntemuskurssin kasviossa prässättynä.

Joen varresta rantakivikosta löytyi yllätys:
siniyökönlehtiä (Pinguila vulgaris)!

Parin päivän matkaamisen jälkeen saavuimme määränpäähämme Tenojoen varrelle. Maisemat mökkirinteestä olivat aika mahtavat, eikös vain?

Rinteestä oli mahtavat näkymät Tenojoen yli Norjan puolelle. 


Ensimmäinen mökkipäivä kului paikkoja kunnostaessa ja suuressa taistelussa hiirenpapanoita vastaan. Seuraavana päivänä lähdimme kuitenkin kipuamaan ylärinteeseen. Ylöspäin noustessa tunturikoivikko harveni ja huipulla meitä odotti vain paljas tunturinhuippu sekä tuuli. Seuraksemme pyrähti myös parvi kivitaskuja (Oenanthe oenanthe) ja yksinäinen kapustarinta (Pluvialis apricaria). Saapumisemme häiritsi myös paikalla tallustellutta riekkoa (Lagopus lagopus), joka pyrähti nopeasti loitommalle. 


Rinteen tasaisemmissa osissa oli melkein poikkeuksetta pienten tunturipurojen ympärille kasvaneita suolaikkuja. Näin pohjoisessa lakka (Rubus chamaemorus) oli vasta kukkinut, joten maistiaismarjoista ei ollut tietoakaan. Suopalaset olivat silti kauniita aaltoilevan tupasvillan (Eriophorum vaginatum), erilaisten sarojen (Carex), pajujen (Salix) ja voimakastuoksuisen suopursun (Rhododendrum tomentosum) kansoittamia keitaita. Siellä täällä näkyu myös suokukkia (Andromeda polifolia) sekä siniyökönlehtiä.

Huipulla tuulee.

Karujen tunturikoivikkorinteiden kätköistä löytyi kosteampia suopainanteita.

Lappi-viikkomme aikana piipahdimme myös päiväretkellä Norjan puolella ja päädyimme ajamaan aina pohjoiseen Nordkappiin saakka, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa!

-Lily

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Keltavahveroiden perässä

Toissapäivän kulutimme miehekkeen kera liukastellen sateen jälkeisessä metsässä. Kivet ja juuret olivat yllättävän petollisia livetessään jalan alla, mutta silti meidän täytyi tietysti suuressa viisaudessamme mennä jyrkintä rinnettä ylös ja liukastella sen vastapuolta taas alas. Tarkoituksena oli ensisijaisesti katsastaa, olisiko metsässä ollut mustikoita kahdelle ahkeralle kerääjälle, mutta eipä moisilla meitä hemmoteltu. Sen sijaan kantarellit olivat vakiopaikoillaan nostaneet nenänsä toiveikkaina maanpinnan päälle. Emme olleet kovin pahoillamme täyttäessämme keruuastiamme näillä marjojen sijasta.

Opin myös, että joskus on ihan sallittua ja luvallista uuvahtaa kesken keruureissun. Olin poiminut yhden laikun tyhjäksi ja totesin, etten jaksa vielä ponnistautua ylös kyykkyasennosta. Siinä hetken aikaa lepuutellessa tajusin kuitenkin riemukseni, että hetki sitten ohittamamme mätäs kätki taakseen oikean huippuesiintymän. Joskus siis näkökulman vaihtaminen todellakin auttaa!

Johan näitä kaunokaisia on taas vuosi odotettu!
Pieniähän nuo keltaiset herkut olivat vielä, mutta muutamia isompiakin löysimme sammaleen kätköistä. Kaikkein pienimmät jätimme suosiolla kasvamaan, liekö itse ennätämme ne poimia myöhemmin vai ilahduttavatko ne jotakin toista, sen näemme myöhemmin.

Iltasella kulutimme tovin siivoamalla sienet. Keltavahverohan on siitä helppo sieni, että yleensä siitä ei tarvitse kuin irroittaa jalan multainen tyvi ja harjata roskat pois. Sienissä ei ole käytännössä juuri koskaan toukkia, toisinaan harvoin etana on saattanut haukkaista palan parempiin suihin. Käytännössä riittääkin, että tekee perussiistimisen ja leikkaa mahdolliset huonoksi menneet osat pois. Osa siivotuista kantarelleistamme laitettiin keittoon, osa munakasmassaan ja loput omassa liemessään paistelun jälkeen pakkaseen. Minulla on ollut tapana pakastaa näitä kerta-annoksen suuruisina, jolloin ne on helppo sujauttaa talvella suoraan pakkasesta esimerkiksi kastikkeen sekaan.

Kantarellikeitto

1-2 dl tuoretta kantarellia
2 kevätsipulia
2,5 dl ruokakermaa
rosmariinia
salviaa
persiljaa
suolaa
mustapippuria

Kuullota sipulit öljyssä tai voissa kattilan pohjalla. Lisää putsatut kantarellit. Jos sienet ovat kookkaita, niitä voi pilkkoa pienemmiksi, pienimmät menevät sellaisenaan. Sieniä saa kypsentää tovin -ensin ne laskevat nestettä kattilaan, tämän jälkeen paistelua jatketaan vielä tovi. Kävin itse sienten valmistumista odotellessa nyppimässä parvekkeen yrttilootasta tuoreita yrttejä ja silppusin ne leikkuulaudalla. Lisäsin yrtit sekä kerman kattilaan. Annoin keiton kuumentua ja hautua rauhassa hetken samalla kun lisäilin loput mausteet. Sitten vain viimeinen makutarkistus kummallakin tuomarilla ja keitto on valmis.

Keiton voi myös halutessaan suurustaa, mikäli pitää vähän paksummasta kermaisesta keitosta.



Meillä keiton kanssa illallisella kaveerasivat ruispaahtoleivät, joiden päälle mies paisteli kantarelli-munakasmassasta ja paprikarenkaista tuollaiset päälliset. Moinen maistui pitkän metsäretkeilyn päätteeksi oikein mainiosti!

Toivottavasti siis sienikausi on lähtenyt käyntiin muuallakin ja tiedossa on monen monta herkkuhetkeä pitkin loppukesää ja syksyä.

-Annukka


tiistai 17. heinäkuuta 2012

Siankärsämö -monipuolinen ruokakasvi ja rohdosyrtti


Siankärsämö (Achillea millefolium) on pysty, pehmeäkarvainen ja jäykkä ruohovartinen kasvi. Lehdet ovat kierteisesti j, 2-3 kertaan pariliuskaisia ja kapealiuskaisia. Moni on sanonut, että lehdet tuovat mieleen olemukseltaan höyhenet ja kutsutaanpa kasvia englanniksi nimellä little feather, pieni höyhen. Siankärsämö kukkii valkoisin pienin kukin, jotka sijaitsevat huiskilomaisessa latvakukinnossa. Kukinta-aika sijoittuu heinä-syyskuulle, joten parhaillaan teiden pientareilta voikin paikallistaa valkokukkaisia kärsämöitä. Kasvista tavataan myös punertavakukkaista muotoa. Kasvi on tuoksultaan voimakkaan ryydintuoksuinen. Suomessa kasvi on tunnettu myös monilla vanhan kansan nimityksillä, kuten kärsäheinä, aivastusruoho, pellonvanhin, pyörtänöheinä sekä satalehti.

Siankärsämöä on vaikea sekoittaa muihin kasveihin. Näköislajiksi mainitaan saman suvun ojakärsämö, mutta kasvi on korkeampi, lehdet ovat tasasoukat eivätkä lainkaan liuskoittuneet ja sen mykeröt ovat huomattavasti suuremmat.

Siankärsämön kukinto

Kasvi viihtyy hyvin etenkin ihmisen muokkaamilla paikoilla ja se onkin tavallinen koko maassa pohjoisin Lappi poislukien. Lapissa siankärsämöä esiintyykin paikoin niin niukasti, että sen keräämisessä on oltava varovainen.  Tavallisesti kasvia tavataan pihoilta, niityiltä, kedoilta, pientareilta, ojanvarsilta, pelloilta ja heinänurmilta. Se on sitkeä kasvi, joka säilyy hyvin kerran saavuttamillaan kasvupaikoilla. Siankärsämö on alkujaan Suomessa vieras tulokas, joka kulkeutui Keski-Euroopasta maanviljelyksen ja liikenteen mukana kotimaahamme.

Millefolium-suvun kasveja on käytetty laajalti kasvilääkinnässä, vaikkakin niiden käyttöä ovat rajoittaneet allergiset reaktiot, etenkin allerginen ihottuma (kutina, rakkulat). Etelä-Amerikassa alkuperäiskansat ovat käyttäneet siankärsämöä haavakasvina ja verenvuotoa tyrehdyttämässä –löytyypä Yhdysvaltojen puolelta reilun kymmenen vuoden takainen patentti palovammavoiteelle, jossa siankärsämö on tärkeänä osana. Kasvilla on hoidettu myös ympäri maailmaa erilaisia vatsavaivoja. 

Suvun joitakin kasveja ja etenkin niiden sisältämiä haihtuvia öljyjä on myös tutkittu ja niiden on todettu olevan hyviä antioksidanttisilta sekä antibakteerisilta ominaisuuksiltaan. Siankärsämö on ollut tutkimuksissa yksi niistä lajeista, joissa antioksidanttipitoisuus on ollut korkeimmillaan. Kasvi sisältää myös runsaasti eri kivennäisaineita. Esimerkiksi mangaania ja magnesiumia on seitsemän kertaa enemmän kuin viljellyssä persiljassa.

Siankärsämöä on käytetty kansanlääkinnässä laajalti, mikä on lisännyt myös tutkijoiden mielenkiintoa kasvia kohtaan. Siankärsämöstä tehdyillä uutteilla on myös perinteisesti hoidettu vatsavaivoja ja joissakin kokeissa niiden on todettu voivan suojata vatsan limakalvoja haavaumilta. Tarkkaa vaikutusmekanismia ei kuitenkaan tunneta vielä. Kasvi on ehkäissyt myös laboratoriokokeissa ruoansulatuskanavan kouristuksia. Siankärsämön on todettu olevan tehokas antimikrobisilta ominaisuuksiltaan mm. stafylokokkia, kolibakteeria, salmonellan tiettyä kantaa sekä haavainfektioita ja virtsatietulehdusta aiheuttavaa K. pneumoniae –bakteeria vastaan. Lisäksi se tehosi joitakin sieni-infektioita, kuten tavallisinta hiivatulehduksen aiheuttajaa Candida albicans –hiivaa vastaan. Siankärsämön on havaittu sisältävän myös kasviestrogeenejä.

Siankärsämöä tienpientareella (klikkaamalla kuvan saa isommaksi)
Vaikka mielenkiintoisia ja lupaavia tutkimustuloksia onkin saatu runsain mitoin, kasvin vaikutusmekanismit ovat edelleen pitkälti hämärän peitossa. Monet kokeista ovat myös yksittäisiä tutkimuksia, jotka on toteutettu laboratorio-olosuhteissa esimerkiksi hiirillä. Tästä syystä tulokset eivät ole yksiselitteisiä, eikä niitä voi sinällään suoraan yleistää ihmisiin ja meidän sairauksiemme hoitoon. Tutkimukset ovat kuitenkin antaneet esimakua siitä, mihin siankärsämö mahdollisesti rohtona kykenee. Lisätietoja odotellessa kannattaakin pitäytyä käyttämään kärsämöä mietona rohdoksena vain niihin vaivoihin, joihin sitä tällä hetkellä suositellaan.

Siankärsämön kukkia käytetään nykytiedon valossa mietona rohdoksena vilustumiseen ja ruoansulatusvaivoihin. Lehtiä voidaan käyttää samoin, lisäksi lehdet soveltuvat pieninä määrinä mausteeksi keittoihin, salaatteihin ja yrttisilppuun. Kasvi soveltuu etenkin rasvaisten ruokien mausteeksi. Se on voimakkaan makuinen, joten annostelussa kannattaa olla kevytkätinen.

Ulkoisesti kasvia käytetään kylpynä, hauteina ja salvoina. Kosmetiikassa sitä käytetään etenkin rasvaisen ihon hoitoon ja kasvista tehdäänkin naamioita, kasvovesiä, suuvesiä ja kylpyjä. Sillä voidaan myös höyryttää ihoa ja hoitaa rasvaisia hiuksia. Mykerökukkaisille allergisen kannattaa tosin välttää kosmetiikkatuotteita, joissa siankärsämöä käytetään.
Siankärsämöä voidaan käyttää myös lankojen kasvivärjäyksessä ja se antaakin lankoihin kauniin keltaisen sävyn.

Lehdet kerätään mielellään ennen juhannusta, jolloin ne ovat parhaimmillaan. Kukat poimitaan talteen keskikesällä niiden avautuessa eli juuri nyt on paras keräysaika meneillään. Kukinnot leikataan irti saksilla niin, että vartta tulee mukaan mahdollisimman vähän. Sekä lehtiä että kukkia voidaan kuivata myöhempää käyttöä varten.

Olemukseltaan sulkamaiset lehdet on helppo tunnistaa

Siankärsämössä on noin 0,5 % haihtuvia öljyjä, parkkiaineita ja glykosideja. Liiallisesti käytettynä se aiheuttaakin huimausta ja päänsärkyä ja allergisille henkilöille ihottumaa. Kasvia kannattaakin käyttää maltillisesti ja muistaa yrttien käytön yleiset periaatteet: käyttämiään yrttejä kannattaa vaihdella, eikä yhtä yrttiä tule käyttää yhtäjaksoisesti paria viikkoa pidempää aikaa kerrallaan.

Vuoden 2012 luonnonyrtti siankärsämö onkin siis mielenkiintoinen yrttikasvi, joka taipuu moneksi niin keittiössä, rohdoksena kuin kosmetiikassakin. Itse olen käyttänyt kasvia lähinnä mausteena ja värjännyt sillä villalankoja, mutta ehkäpä minunkin olisi syytä paneutua tähän tavalliseen kasviin uudelleen ja kokeilla, mitä kaikkea siitä saisikaan esimerkiksi keittiössä aikaiseksi.

-Annukka


Lähteitä ja lisää lukemista:

Babaei M., Abarghoei M., Akhavan M., Ansari R., Vafaei  A., Taherian A., Mousavi S. & Toussy J. 2007 Antimotility effect of hydroalcoholic extract of yarrow (Achillea millefolium) on the guinea-pig ileum. Pak J Biol Sci 10, 3673-3677. 

Bozin B., Mimica-Dukic N., Bogavac M., Suvajdzic L., Simin N., Samojlik I. & Couladis M. 2008. Chemical Composition, Antioxidant and Antibacterial Properties of Achillea collina Becker ex Heimerl s.l. and A. pannonica Scheele Essential Oils. Molecules 13, 2058-2068.

Cavalcanti A., Baggio C., Freitas C., Rieck L., de Sousa R., Da Silva-Santos J., Mesia-Vela S. & Marques A. 2006. Safety and antiulcer efficacy studies of Achillea millefolium L. after chronic treatment in Wistar rats. J Ethnopharm ,107, 277-284.

de Santanna J.,  Franco C., Miyamoto C., Cunico M., Miguel O.,  Cocco L., Yamamoto C., Junior C. & de Castro-Prado M. 2009.  Genotoxicity of Achillea millefolium essential oil in diploid cells of Aspergillus nidulans. Phytother Res 23, 231-235.

Dodson C. & Dunmire W. 2007. Mountain Wildflowers of the Southern Rockies. University of New Mexico Press.

Konyaliogl, S. & Karamendere, C. 2005. The protective effects of Achillea L. species native in Turkey against H202 –induced oxidative damage in human erythrocytes and leucocyter. J Ethnopharm 102, 221-227.

Moisio S., Mäkinen Y., Tuominen M. & Vauras J. 2006. Luonnonyrttiopas. 

Piirainen M., Piirainen P. & Vainio H. 2004. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s

Shikhasvili, N. & Darsavelidze, Z. 1999. Yhdysvaltojen patenttiviraston patentti haava- ja palovammavoiteelle.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Tervaa polttamassa

Terva on vanha suomalainen luonnontuote, jota on käytetty yleisaineena miltei kaikessa. Tyypillisimmään se oli ennen vanhaan puulaivojen ja –veneiden tiivistämisessä, mutta tervalle oli monia muitakin käyttötarkoituksia. Sitä on käytetty kyllästysaineena ja lahonsuojana miltei kaikkien puusta tehtyjen tarvekalujen kohdalla. Tervalla on niin voideltu sukset, karkotettu lehmien selkään vetelemällä hyönteisiä ja korvattu sotavuosina monia kemianteollisuuden aineita, joiden saatavuus noita aikoina oli heikkoa. Tervaa pidettiin myös jonkinlaisena yleislääkkeenä kaikkiin vaivoihin ja sitä nautittiin myös sisäisesti. Tuttu kaikille lieneekin toteamus "jos ei terva, viina ja sauna auta, se on kuolemaksi".

Ämpärillinen metsän mustaa kultaa
Tänä päivänä tervalle löytyy yhä käyttökohteita. Se on edelleen tehokas puunsuoja esimerkiksi erilaisissa piharakenteissa ja huomattavasti monia voimakkaita kemikaaleja ympäristöystävällisempi vaihtoehto. Se toimii rypsiöljyyn sekoitettuna myös väriaineena. Autot voi ruostesuojata tervakäsittelyllä tai puutarhassa sillä voi suojata hedelmäpuiden haavat. Lisäksi tervaa käytetään hevosten kavioiden hoidossa sekä lääkinnässä. Myös ihmisten hoidossa terva on osoittanut mielenkiintoisia ominaisuuksia soveltuen etenkin ihosairauksien, kuten psoriaksen, hoitoon. Vielä ei tiedetä tarkalleen, mitkä tervan aineet vaikuttavat edullisesti ihonhoidossa, mutta arveluita on esitetty siitä, että tehoaineet löytyisivät fenoleiden ja aromaattisten hiilivetyjen joukosta. Tervaa tutkitaankin tällä hetkellä eri tutkimuslaitoksissa ja sen ominaisuuksista koetetaan päästä paremmin perille.

Tynnyripolton alkuvaiheita eli pilkkeiden survomista tynnyriin
Minulle terva oli etäisempi tuote, vaikkakin siihen olin kyllä törmännyt satunnaisesti. Olen maistellut erilaisia ruokia ja juomia, joihin terva tuo oman pikantin lisänsä. Lisäksi tervattu soutuvene ja erilaiset puutuotteet ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Se ei kuitenkaan ole ollut minulle tuttu tai läheinen aine sillä tasolla, että olisin tiennyt sen valmistusmenetelmistä enemmän kuin suurpiirteisesti. Tiesin, että Suomessa tervaa on poltettu ja kuljetettu maailmalle etenkin puulaivojen kultakautena. Kajaanissa ollessani olin nähnyt myös vanhoja tervankuljetusveneitä ja kuullut, että alueella pidettäisiin edelleenkin tervansoutunäytöksiä kesäisin. Koloveden kansallispuiston luontopolulla olin nähnyt myös vanhan tervahaudan paikan. Näihin hajatietoihin ja -kokemuksiin tietämykseni kuitenkin loppui. Pääsin kuitenkin viime keväänä osana keruutuotekoulutustani osallistumaan tervan tynnyripolttoon. Menetelmän avulla voi kuka tahansa valmistaa tervaa kotitarpeiksi.

Tervanpoltolla eli puun kuivatislauksella (pyrolyysi) pyritään pääasiallisesti valmistamaan tervaa. Samalla syntyy myös puuhiiltä, pikeä, raakatärpättiä, puuhappoa eli tervavettä ja erilaisia kaasuja. Niiden talteenottaminen riippuu pitkälti siitä, millaisissa oloissa poltto tapahtuu. Mikäli terva poltetaan perinteisessä tervahaudassa, valtaosa tisleistä ja kaasut haihtuvat huokoisen maakatteen läpi. Tavallisesti lopputuotteena onkin vain tervaa, puuhiiltä ja tervavettä.

Tervalautasen ja putken asettelua maahan
Ennen vanhaan terva poltettiin suurissa tervahaudoissa, jotka paloivat useita vuorokausia ja tuottivat tervaa kerralla satoja litroja. Tervanpoltto oli kokonaisen miesjoukon tehtävä, eikä sitä voinut kukaan yksin kuvitella tekevänsä. Ensin piti kolota tervaksiksi sopivat männyt, antaa niiden pihkoittua pari vuotta, kaataa puut, koota tervakset suppilon muotoiseen ja tuohella ja muiden puiden kuorella tiivistettyyn tervahautaan. Puiden päälle ladottiin maakate, jonka jälkeen hauta sytytettiin laidoilta. Tarkoituksena oli saada hauta palamaan hitaasti kytien. Jos tuli intoutui palamaan liian voimakkaana, se saattoi polttaa koko haudan ja työ oli hukkaan heitettyä. Niinpä hautaa tuli vartioida tarkasti koko polton ajan ja säädellä palonopeutta maakatteen paksuutta ja ilma-aukkoja hallitsemalla. Terva alkoi hiljakseen valua puista ja kulkeutui kohti suppilomaisen haudan sydäntä. Sieltä kulki ontto piippu tynnyriin, johon terva kerättiin. Ensimmäiset tipat tervaa saatiin valutettua tynnyrin pohjalle vasta vuorokausi tai kaksi haudan sytyttämisen jälkeen.

Tervastynnyri paikoillaan lautasella. Maa kaipaa kuitenkin kastelua syttymisvaaran takia
Tynnyripoltto on huomattavasti vanhaa tervahaudan käyttöä helpompi ja kevyempi menetelmä. Sitä varten tarvitaan metallinen tynnyri, hyvin pieniä määriä poltettaessa metallinen suuri kurkkupurkkikin kelpaa. Purkkiin kootaan tervakset mahdollisimman tiiviisti. Meidän tynnyrimme tapauksessa niitä hakattiin sinne vielä kirveen hamarapuolella, jotta ne asettuisivat kyllin tiiviisti.

Tavallisimmin terva valmistetaan männystä, jossa on esimerkiksi kuusta suurempi pihkapitoisuus. Lehtikuusesta tervaa puolestaan saadaan jopa mäntyäkin runsaammin, mutta sen käyttö tervanpoltossa on vähäistä. Tervaksiin käytetään tavallisesti puun kantoa, sillä siinä on pihkapitoisuus runkoa korkeammalla. Lisäksi puut voidaan kolota, jolloin niistä poistetaan suurin osa kuoresta.  Tällöin puu pihkoittuu voimakkaasti, mutta tämä vie aikaa muutaman vuoden ajan.

Tulta ylläpidetään tynnyrin ja vaipan välissä tasaisesti

Kun tynnyri on täytetty, se käännetään ylösalaisin, umpinainen pohja ylöspäin ja asetellaan tervalautasen päälle. Tervalautanen on alusta, josta lähtee putki. Putkea pitkin tervan on tarkoitus valua hieman alempana sijaitsevaan keräysastiaan. Lautasen päälle aseteltu tynnyri tilkitään alareunastaan savella tai muulla vastaavalla niin, ettei tynnyriin pääse happea ja tervakset syty palamaan. Tynnyrin ulkopuolelle rakennetaan vaippa esimerkiksi isommasta tynnyristä, josta on poistettu pohjat. Vaipan ja tervastynnyrin välillä kootaan polttopuut, jotka sytytetään. Tulta pidetään yllä koko polton ajan. Tarkoituksena olisi saada tuli palamaan tasaisena. Noin neljän tunnin kuluttua pyrolyysi on ohi ja tulen voidaan antaa sammua. Valmis terva on polton aikana valunut putkea pitkin keräysastiaan.

Sieltä sitä tervaa alkaa hiljalleen valua!
Ensimmäisenä putkesta valuva neste on juoksevaista ja sitä kutsutaankin tervakuseksi

Tervan poltto ei ole niin vaikeaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella ja huolellisesti valmisteltuna onnistuu kyllä kotona. Meillä oli onneksemme ensimmäisellä kerralla rautaiset ammattilaiset apunamme ja opastamassa, joten homma sujui kuin siivillä.

Onko joku teistä kokeillut polttaa tervaa kotioloissa tai päässyt seuraamaan ihan oikealla tervahaudalla tervanpolttoa?

-Annukka

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Päijänteen Palvipäivillä

Palvipäivillä riitti väkeä. 

Pientä (kuva)reportaasia tiedossa palvipäiviltä. Viime viikonloppuna vietettiin siis Korpilahden keskustassa Päijänteen Palvipäiviä. Tämä jokakesäinen tapahtuma vietti tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan. Tapahtumaan lähdimme yhteistuumin paremman puoliskon kanssa, lähinnä vierailemaan paikallisen seppätuttumme, takomo Routaraudan Anssin luona ja tutustumaan myös palvipäivien muihin antimiin. 

Takomo Routaraudan tuotteita (etualalla).

Perjantaipäivä oli kaikeksi onneksi lämmin ja aurinkoinen, joten tapahtuma-alueella kiertely ja piknik rannalla onnistuivat oikein hyvin. Koska en juurikaan aiemmin ole Korpilahdella käynyt, niin pakkohan sitä oli tutustua myös paikalliseen luontopolkuun, joka kiersi kaunista joenvartta aina vanhalle myllylle asti. (Polku olisi jatkunut vielä siitäkin eteenpäin, mutta käännyimme jo tuossa kohden takaisin.)

Luontopolku kulki joen vartta pitkin. Maisemat olivat
kauniita ja reheviä.


Vanha mylly oli hiljattain kunnostettu ja paikalla leijaili
ihana tervan tuoksu.
Tyyni myllylampi. Keväisin sekä joki että lampi tulvivat kuulemma rajusti.

Paluumatkalla pääsimme yllättämään varomattoman rastaanpoikasen.


Palvipäivät olivat kokonaisuudessaan oikein mukava ja kesäinen paikallistapahtuma, jossa näyttivät viihtyvän kaiken ikäiset kävijät. Ja olihan se palvilihakin todella maukasta!

-Lily

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Savuntuoksuisia viikonloppusuunnitelmia


Nyt viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata Korpilahdella vietettäville Päijänteen Palvipäiville tutustumaan paikallisten yrittäjien tuotteisiin ja ohjelmatarjontaan. Ohjelmalista on pitkä ja monipuolinen: tarjolla on niin stand upia, karaokea kuin sirkushuvejakin. En ole ollut aiemmin tapahtumassa, joten odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea paikan päältä löytyykään. Toivottavasti ainakin sitä palvilihaa. 

-Lily

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Tuomiojärveä, Löylyjokea ja Palokkaa

Koska minulla ei ollut suureellisia suunnitelmia juhannusta varten, vietimme sen miehekkeen kera kaupungissa. Saimaan rannalla varttuneena vedellä on kuitenkin minulle erityismerkitys, eikä minua voinut nytkään keskikesän juhlan aikaan pitää poissa sen ääreltä. Niinpä päätimme lähteä pienelle melontaretkelle. Kanoottimme on säilössä lähellä kotiamme, Haukkalassa. Sinne pääseekin kävellen vartissa kotoamme, joten vesille voi lähteä helposti hetken mielijohteestakin.

Saarissa oli väkeä ja kokkokin paloi, vaikka kello oli vasta kahdeksan illalla
Sää suosi aalloille uskaltautuneita
Meloimme Haukkalan lähteen rannan tuntumasta melko suoraan itään aina vastarannalle asti, tarkoituksenamme kulkea Löylyjokea pitkin Palokkajärvelle. Matkalla ohitimme useammankin saaren, joissa näytti olevan runsaasti liikehdintää juhannuksen kunniaksi. Muita soutajia ja melojia oli myös runsaasti liikkeellä, kaikki nauttimassa kauniista säästä ja kirkkaana väikkyvästä vedestä.

Matkalla Löylyjoelle Viitaniemen uimaranta jäi kanootin oikealle puolelle

Joen suuaukko häämöttää jo
Löylyjoki on lyhyt pätkä, joka yhdistää Tuomijärven ja Palokkajärven toisiinsa. Joki tuntuu jotenkin suureelliselta nimeltä tälle pätkälle, meloen kun sen taittaa alle minuutissa Palon puolelle. Tarkemman sijainnin voit katsoa Maanmittauslaitoksen Karttapaikasta, jonne tein karttalinkin.


Henkilökohtaisesti tämä on suosikkipaikkani aina kun käymme Palokan puolella vesitse. Kesäisillä säillä siltojen alla puhaltaa aina selkeänä tuntuva lämmin ilmavirta. Liikenteen jyly kuuluu moottoritieltä, mutta silti siltojen alla on jotenkin rauhaisaa. Matkalle mahtuu useita erilaisia siltoja, joiden alle sukeltaa löytöretkeilijän riemulla. Joki kutkuttaakin mielikuvitusta vettä hipovine kasveineen, pitkine synkkine sillanalusineen ja eläväisine varjoineen.

Lempikohtani matkalla eli sillat

Siltoja, loputtomasti siltoja!
Silloista selvittyämme kävimme melomassa Palokan puolella pienen lenkin ja koetimme narrata vanhalla hyväksi havaitulla pätkällä kuhaa tarttumaan uistimeen. Moinen ei valitettavasti onnistunut, mutta saimme kuitenkin kohtalaisen kookkaan hauen riemuksemme. Haukireseptejä mielessäni pyöritellen käännyimmekin hiljakseen takaisin ja lähdimme melomaan kohti Tuomiojärveä.
Ilta alkoi olla jo pitkällä, ja aurinko oli alkanut hiljakseen valua lähemmäs horisonttia. Valon ja varjojen leikki rannoilla syveni tummemmaksi ja värit näyttivät täydemmiltä. Ilta oli kaunis ja lämmin, taianomainen -juuri sellainen kuin juhannusaaton illalta voi odottaa.

Paluumatkalla selkä oli tyyntynyt ja siltojen alla hiljaista
Paluumatkallamme siltojen ali odotin yleensä voimakkaana tuntuvaa vastavirtausta, mutta ilta oli harvinaisen tyyni. Melominen takaisin jokea pitkin osoittautuikin tavallista helpommaksi. Löylyjoen Tuomiojärven puoleinen suu on muuten erinomainen lepakkoretkien paikka. Olemme muutamaan kertaan kesällä meloneet reittiä yömyöhällä ja tuolloin meidän on ollut pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan noita öisiä taitolentäjiä. Mikäli siis joskus on liikkeellä jalkaisin tai pyörällä Löylyjoen ylittävillä silloilla tai vesillä iltamyöhällä, suosittelen pistäytymään paikalla lepakkoretkellä.

Saavuimme lopulta väsyneinä, mutta tyytyväisinä kotirantaan. Asettelimme kanootin paikoilleen ja lähdimme takaisin kotiin, saaliinamme hauki sekä kauniit muistot kesäisestä yöstä. Seuraavana päivänä kelpasikin nukkua hieman pidempään ja kokkailla hauesta herkkuja uusien perunoiden kanssa.

Nauttikaahan kaikki kesäisestä säästä ja luonnostamme!

-Annukka