tiistai 28. elokuuta 2012

Kestoliivinsuojat

Jokainen naispuoleinen ihminen, joka on imettänyt, on varmasti käyttänyt jonkinlaisia liivinsuojia. Imetysaikana kun rinnat suorastaan pursuavat maitoa, eikä luonto ole kehittänyt imetyksestä aivan täysin koordinoitua puuhaa. Maitoa siis tulee rinnoista muulloinkin kuin vauvan imiessä ja mikäli ei tahdo viettää päiviään rinnukset jatkuvasti märkinä, jonkinlaiset suojat tulevat tarpeeseen.

Suojia saa kertakäyttöisinä sekä kestoversioina. Kertakäyttöiset ovat valmistajasta riippuen erilaisia imukykyisistä materiaaleista valmistettuja lappuja, jotka asetetaan rinnan päälle. Niiden kastuttua ne heitetään pois.  Netissä jaettujen käyttökokemusten mukaan ne voivat olla kätevät etenkin silloin jos maitoa tulee runsaasti, mutta samalla ne voivat myttääntyä kastuessaan, olla käytettävyydeltään hankalat ja tarttua kuivuessaan kipeästi  ihoon kiinni.
Kestosuojia puolestaan valmistetaan erilaisina. Pääasiallisesti ajatuksena on käyttää raaka-aineena erilaisia kankaita, joiden imukyky on hyvä. Osassa niistä on erikseen käytetty kosteussulkukangasta uloimpana kerroksena eli neste ei pääse kulkeutumaan tästä kerroksesta läpi lainkaan. Toisissa taas kosteussulkua ei ole eli runsaan maidontulon seurauksena voi olla läpimärkä kestosuoja. Kestosuojat maksavat paria kohden huomattavasti kertakäyttösuojia enemmän, mutta hinta tasaantuu käyttökertojen myötä. Lisäksi suojat on pestävä käyttökertojen välillä ja muistettava käyttää pesuainetta, joka ei heikennä imujen imutehoa tai vaurioita kosteussulkuna käytettyä kangasta. Osa käyttäjistä netissä valitti, että suojat laskevat maidon läpi kastuessaan, mutta useimmissa tapauksissa kyseessä vaikutti olevan malli, jossa ei oltu käytetty kosteussulkua.

Kestosuojia valmiina
Itse päätin luottaa ensisijaisesti kestosuojiin ja valmistauduinkin ennen imetystä hankkimalla niitä kyllin monta. Niitä tulikin äitiyspakkauksen mukana yksi pari ja lisäksi sain lahjana yhden parin Myllymuksujen suojia. Koska epäilin, etteivät nämä riittäisi mukavaan käyttöön, päätin hankkia itselleni muutaman parin lisää. Koska kestosuojien hinta vaihteli noin 4-8 euron tienoilla/pari, päätin selvittää osaisinko valmistaa näitä itse. Ompelukone ja minä emme ole koskaan olleet kovin läheiset, mutta tästä uskoin selviytyväni.

Kävin hakemassa tarvikkeiksi 10 cm kosteussulkukangasta ja 10 cm imukykyistä mikrokuitukangasta. Lisäksi käytin projektiin kotonani kestomeikinpoistolapuista ylijäänyttä flanellia. 

Yksinkertaisuudessaan suojien rakentaminen toimi niin, että piirsin kyllin isoa kahvikuppia muottina käyttäen kankaalle ympyröitä. Kaikkiaan tein 8 paria suojia, joten ympyröitä muodostui kullekin kankaalle 16 kappaletta. Sen jälkeen leikkelin ympyrät irralleen. Minulla oli nyt 16 ympyrää kustakin kankaasta. Asettelin kankaat huolella päällekkäin. Alimmaksi meni kosteussulku, välikerrokseksi eli imuksi mikrokuitu ja ihoa lähimmäksi flanelli. Koska olin netin syövereissä törmännyt vinkkiin, ettei kosteussulkuun kannata tehdä yhtään ylimääräistä reikää, käytin kankaiden kiinnipitämisessä nuppineulojen sijasta klemmareita. Toimi!

Päällimmäisenä kerroksena on nk. pul-kangasta, joka toimii kosteussulkuna
Kun paketti oli valmis, ompelin sen koneeni kolmipistesiksakilla pyöreäksi lätyksi. Siksak kiristi ikävästi ensimmäisen lapun kohdalla koepalan ompelusta huolimatta, mutta pienten säätöjen  jälkeen ompeleminen toimi ongelmitta.  Minulta meni hieman reilut pari tuntia aikaa koko operaatioon ja sen jälkeen edessäni oli 8 paria kestosuojia. Suojien imukyky on aina alussa heikompi kuin myöhemmin, joten mikäli mahdollista, suojia kannattaa pestä muutamaan kertaan muun pyykin joukossa ennen varsinaista käyttöä. Pesussa tulee kuitenkin huomioida, että pesuaineen tulisi sisältää alle 5 % saippuaa, sillä osa kestosuojien materiaaleista tukkeutuu saippuasta. Lisäksi valkaisuaine voi tuhota kosteussulkuna toimivan kankaan kosteudenpitävyyden. Kannattaa myös välttää pesuainetta, joka sisältää zeoliittia. Huuhteluaine kannattaa myös suosiolla jättää väliin. Sekä zeoliitti että huuhteluaine heikentävät imujen tehoa eli suojat eivät toimi käytössä yhtä hyvin.

Toisella puolella on pehmoista ja muutamaan kertaan pesussa käynyttä flanellia

Kestosuojien hinnaksi tuli 3,7 euroa kankaiden osalta. Ompelulanka ja toisesta työstä jäänyt flanellipala eivät ole hintalaskelmassa mukana, sillä ne löytyivät omasta komerosta. Yhden kestoparin hinnaksi siis muodostui näillä laskelmilla 47 senttiä, mikä ei ole vallan kohtuuton hinta tällaisesta tuotteesta. Mikäli siis kestosuojille on tarvetta ja kykenee minun laillani ompelemaan juuri ja juuri suoraa saumaa ompelukoneella, suojat valmistuvat kyllä itse ommellen.

-Annukka

lauantai 25. elokuuta 2012

Aatelinen nilviäinen

Syötäviä viinimäkikotiloita (Helix pomatia) löytyy myös
Suomen luonnosta (kuva Wikimedia Commons). 

Keskieurooppalaisten keittiöiden alkupalaherkkuna tarjoiltava escargot herättää monissa epäluuloja. Nehän ovat jotain nilviäisiä, kotiloita! Kotiloista tulee mieleen loputtomat limavanat, salaattipenkin tuholaiset, murskaantuneet läntit sateisen syksyisellä pyörätiellä... Todellisuudessa hyvin valmistettu etanapannullinen herkullisia kotiloita on kaukana kaikista epämiellyttävistä kotiloihin liittyvistä mielikuvista. Mikäli pääsee yli kotiloiden hieman epäilyttävästä ulkonäöstä (Rehellisyyden nimissä eivät ne sen omituisemman näköisiä ole kuin muutkaan ravintona käytettävät nilviäiset, esimerkiksi simpukat.), tulee miedon makuisesta ja koostumukseltaan lähinnä herkkusientä muistuttavasta eläimestä oivallinen herkkupala. Kotilot ovat vielä kaiken muun hyvän lisäksi varsin ekologista ruokaa, sillä niiden saaminen ruokapöytään saakka kuluttaa murto-osan siitä määrästä luonnonvaroja, mitä esimerkiksi naudan tai porsaan. Jostain syystä ranskankielinen escargot -sana on kääntynyt suomeksi etanoiksi, vaikka etana -sana viittaakin kuorettomiin kotiloihin. Käytän nyt itse tässä kotilo-sanaa (paitsi ohjeen nimessä), vaikka ruokaohjeissa lukeekin säännönmukaisesti etana.

Suuri osa Euroopassa ravinnoksi käytettävistä kotiloista kuuluu Helix -suvun lajeihin, joista yleisimmin käytettäviä ovat sagriinikotilo (Helix aspersa), Suomenkin luonnosta löytyvä viinimäkikotilo (Helix pomatia) ja näiden väliset risteytykset. Etelä- ja Keski-Euroopassa luonnonvaraisena esiintyvä viinimäkikotilo on levinnyt herkkusuiden mukana Suomen lisäksi myös esimerkiksi Brittein saarille ja Amerikkaan. Tölkitetyt kotilot tulevat suurelta osin Ranskasta, jossa niitä kasvatetaan kaupallisesti erityisillä kotilotiloilla. Suomessa kotiloiden kasvatus on varsin pienimuotoista, eikä kotimaisia kotiloita juuri liikene kuluttajille myyntiin saakka. 

Tuoreet, elävät kotilot vaativat ennen pannulle pääsyään esikäsittelynä keittämisen ja kuorien irrottamisen, mutta onneksi tölkkiversiot ovat jo valmiiksi esikäsitelty. Tölkitettyjä etanoita voi käyttää esimerkiksi paellassa, risotossa, valkoviinikastikkeessa simpukoiden tapaan kypsennettynä ja erilaisissa voitaikinaleivonnaisissa, mutta yleisimmin niistä tehdään maittava alkupala maustevoin kera. Tähän valmistustapaan päädyin tällä kertaa itsekin, kun valmistin ensi kertaa kotiloita kotioloissa. Aiemmin tätä herkkua on tullut syötyä silloin tällöin ravintolassa. Itse valmistettuna tästä tuli kuitenkin mielestäni ihan yhtä hyvää, ellei jopa parempaakin. Ja varsinkin paljon edullisempaa, kotilotölkillinen kun on ruokakaupassa muutaman euron hintaluokkaa ja siitä saa helposti 2-3 pannullista. Kolmeen pannulliseen tulee kätevästi yksi 15 kotilon säilyketölkillinen, kunhan puolittaa tölkin lihavimman kotilon kahtia. Kotilot eivät todellakaan siis ole mikään aatelisten ja yläluokan erityisherkku, vaikka niillä vähän hienostelevien herkuttelijoiden suosiossa oleva maine onkin.

Useimmissa ohjeissa käytetään suuressa määrin persiljaa, mutta koska itse en niin välitä persiljasta, vaihdoin sen tilalle timjamin. Reseptiin voi myös lisätä sinihome- tai parmesanjuustoa tai jättää valkosipulin pois, jos ei siitä satu pitämään. 

Kotiloita oli niin kiire nauttia, ettei niistä ehditty juuri kuviakaan ottaa.
Valmis pannullinen näytti kuitenkin vastaavalta, sillä erotuksella että omat
etanapannuni ovat valkoisia ja punaisia (kuva Wikimedia Commons).


Etanat valkosipuli-yrttivoissa

5 etanapannua
2 purkillista kotiloita (yhdessä purkillisessa on n. 15 etanaa)

75-100g voita
3-4 valkosipulinkynttä
loraus sitruunamehua
½tl kuivattua timjamia
rouhaisu mustapippuria myllystä (n. maustemitallinen)

Tarjoiluun tuoretta patonkia, paahto- tai ranskanleipää


Ota voi huoneenlämpöön pehmenemään hetkeksi. Kuori valkosipulin kynnet. Murskaa tai silppua kynnet. Sekoita pehmenneen voin joukkoon valkosipuli ja muut mausteet. Tarkista maku ja lisää mausteita tarpeen mukaan. Huuhtele säilykekotilot huolellisesti siivilässä juoksevan veden alla ja kuivaa sen jälkeen talouspaperin päällä. Asettele kotilot etanapannun koloihin. Nostele teelusikalla nokare maustevoita jokaisen etanan päälle. 

Gratinoi etanapannut 250 asteisessa uunissa noin 5-10 minuutin ajan, kunnes maustevoi on sulanut ja kuplii iloisesti kotiloiden kanssa etanapannun kuopissa. Nosta etanapannut suoraan tarjolle. Herkun kanssa kannattaa tarjota vaaleaa patonkia, paahtoleipää tai ranskanleipää, jonka avulla etanapannun kuopista pääsee kaapimaan myös herkullisen maustevoin parempiin suihin. Leivän voi tarjota sellaisenaan viipaleina tai paahtaa kevyesti. Juuri uunista tulleet kotilot ovat todella kuumia, joten niitä syödessä tulee varoa, ettei polta suutaan.

Pannullinen kotiloita ruokailijaa kohden  toimii hyvänä alkupalana pidemmän kaavan mukaan kokkaillessa tai pienenä iltapalana. Seuraksi sopii mainiosti valkoviini tai kupliva kivennäisvesi.
--

Kotiloista tuli kotona tehtynä niin hyviä, että niitä tulee varmasti kokeiltua useamminkin. Perinteisen etanapannualkupalan lisäksi etenkin valkoviinikastikkeessa kypsentäminen houkuttelee, joten tarkkailkaapa reseptisivujamme!

-Lily

P.S. Porvoossa toimii Suomen tiettävästi ainoa kotiloherkkuihin erikoistunut Ravintola Timbaali.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Elämää luotolla

USA, Venäjä, Brasilia ja Kiina kuluttavat enemmän kuin yhden
maapallon verran vuodessa  (kuva  Footprint Network).

Global Footprint Network -tutkimuslaitoksen laskeman ekologisen jalanjäljen mukaan tänään vietetään Maailman ylikulutuspäivää. Se tarkoittaa sitä, että tämän vuoden osalta uusiutuvat luonnonvarat on käytetty loppuun. Loppuvuoden elämme siis velaksi, kulutamme tulevien vuosien varastoa ennakkoon. Vuosi vuodelta  tämä päivä tulee yhä aikaisemmin, kulutuksen lisääntymisen ja väestönkasvun myötä. Tällä hetkellä kulutuksemme tyydyttämiseksi tarvittaisiin 1,5 maapalloa.

Sademetsän muutos
palmuviljelmäksi Borneolla
(kuva Wikimedia Commons).
Länsimaissa luonnon huomioimista säädellään monin lakipykälin ja säädöksin. Yhä useammin esimerkiksi kotimainen tuotanto pyrkii kohti kestävää kulutusta. Silti kulutamme liikaa. Globaali markkinatalous siirtää tuotantoa halvempiin maihin, jossa ympäristön huomioiminenkaan ei ole yhtä tarkasti valvottua. Länsimaiset kulutustottumukset tuhoavat tätä kautta monia lajeja ja elinympäristöjä, varsinkin trooppisilla alueilla. Se, mikä tapahtuu jossain kaukana, jota ei itse pääse näkemään, ei tunnu yhtä todelliselta, kuin oman takapihan tapahtumat. Silti meidän kuluttamisemme, sen uuden puutarhakalustesetin ostaminen tai sisustustekstiilien uusiminen, näkyy yhä enenevässä määrin kehittyvien valtioiden ekosysteemeissä. Puutarhakalusteita varten on kaadettu trooppista metsää ja sisustustekstiilejä varten raivattu puuvillapeltoja. Tehtaissa, siellä jossain kaukana, lasketaan tarpeettomat kemikaalit huoletta läheiseen jokeen. Joen vesi muuttuu juomakelvottomaksi, elämä siinä kuolee ja lopulta kemikaalit päätyvät mereen, ilmakehään, kaukomailla viljeltyihin hedelmiin -ja sitä kautta omalle takapihallemme.

Suomalaisten suurin ympäristöä kuluttava tekijä on kasvihuonepäästöt. Pohjoisen sijaintimme ja pitkien välimatkojemme takia kasvihuonepäästöjen supistaminen on meillä haastavaa. Muilta osin olemme onnistuneet jo ryhdistäytymään ja valtiollinen ekologinen jalanjälkemme onkin EU-alueen pienimpiä. Harvaan asuttuna maana suomalaiset saavat nauttia siitä etuoikeudesta, että maamme ekologinen tuottokyky on asukasta kohden korkea. Tämä biokapasiteetiksi kutsuttu arvo kertoo paitsi käytettävissä olevasta maapinta-alasta, myös maamme harjoittamasta väestö- ja luonnonvarapolitiikasta. Suomen biokapasiteetti on Euroopan suurin ja maailman mittakaavassa seitsemänneksi suurin. Tulisiko meidän olla tästä ylpeä? Tietenkin tulisi, kertoohan se osaltaan siitä, että jossain on onnistuttu. Sokeasti ei tätä saavutusta kuitenkaan kannata tuijottaa. Paljon on parantamisen varaa silti, emmekä voi tuudittautua siihen, että meillä täällä lähellä on asiat hyvin. Yhteinen planeettamme edellyttää sitä, että jokainen ottaa vastuun sen hyvinvoinnista. Ehkä yhteisin sopimuksin, asenne- ja arvomuutoksin saamme Maailman ylikulutuspäivän aikaistumisen pysähtymään. Ehkä vielä tulee aika, jolloin päivää vietetäänkin vasta syyskuussa, lokakuussa, marraskuussa... 

-Lily

--

torstai 16. elokuuta 2012

Mustikkaisia rahkalettuja (gluteeniton)

Olen aina rakastanut lettuja, etenkin jonkun muun paistamina. Omien yritelmieni kohdalla tuntuu, ettei mikään määrä harjoitusta ole kylliksi, että saisin letuista kauniin pitsireunaisia -hyvä jos saisin ne edes pysymään letun muotoisina läpi paistokäsittelyni. Muistan edelleenkin kämppikseni lumoutuneen kauhunsekaisen ilmeen, kun hän seurasi Sotkamossa pinaattilettujeni paisto-operaatiota. Lopputuloksena söimme pinaattikasoja, mutta makuhan se tunnetusti ratkaisee. Meillä onkin tapana kotona, että lettuja kaivatessani teen taikinan valmiiksi turpoamaan ja mies paistaa letut täydellisiksi myöhemmin.

Lettujen paistelu onnistuu minultakin, mikäli vaihdetaan perinteiset letut rahkalettuihin. Nämä myös syrnikkien nimellä kulkevat, idästä tulevat herkut osuvatkin makuhermooni oikein sopivasti ja valmistan niitä aina silloin tällöin raparperihillon kanssa nautittavaksi herkuksi. Nyt mustikka-aikana päätin kuitenkin kokeilla tehdä syrnikkejä hieman poikkeavasti: lisäsin taikinaan mustikkaa ja kokeilin mitä tapahtuu, mikäli vaihdan jauhot kokonaan gluteenittomiin versioihin. Lopputuloksena syntyi mainioita mustikkasyrnikkejä, jotka kelpaavat myös gluteenittomaan ruokapöytään.

Rahkaletut mustikoiden ja hillon kera (esteettisyyspisteitä ei taida tosin edelleenkään ropista)


Mustikkasyrnikit (gluteeniton)

250 g maitorahka
3 munaa
1 dl mantelijauho
1/2 tl psyllium
1/2 dl sokeri
vaniljasokeria ripaus
1/4 tl suola
0,5-1 dl mustikoita

Rahka kannattaa valuttaa ennen kuin ryhtyy muihin puuhiin. Sekoitetaan siihen munat yksitellen voimakkaasti vatkaten. Lisätään kuivat aineet. Psyllium ei ole pakollinen, mutta pitkin ja poikin nettiä haahuillessani sen kehuttiin antavan rahkalettuihin paremmin koossa pysyvän rakenteen, kun käytetään mantelijauhoja. Niinpä lisäsin sitä sekaan. Lopputuloksena oli paksu seos, johon lisäsin vielä tuoreita mustikoita.

Paistossa valurautapannu on ehdoton ykkönen, mutta toki muillakin valmista saa. Pannun kannattaa antaa kuumentua ensin ja paistaa sitten tasaisella lämmöllä ja runsaan rasvamäärän avustuksella letut valmiiksi. Lettujen on tarkoitus olla pienehköjä ja paksuja, joten ne kannattaa muotoilla pieneksi ja antaa niiden kuumentua kaikessa rauhassa, jotta ne olisivat myös kypsiä sisältä. Lettujen kera voi nauttia esimerkiksi hilloa tai marjoja.

Herkullisia lettuhetkiä!

-Annukka

tiistai 14. elokuuta 2012

Vauva-arkea ja ekologisuutta

Olen ennenkin puhunut suhteestani arjen ekotekoihin ja ympäristön suojelemiseen. Tiedän, että teen monet asiat paremmin, energia- ja materiaalitehokkaammin ja ekologisemmin kuin keskiverto aikuinen Suomessa. Toisaalta tiedän, että minulla on useita paheita, jotka eivät ole lainkaan ekologisia. Minussa on monia vikoja ja teen myös ihan naurettavan typeriä virheitä. Joskus tekee myös mieli sanoa suoraan, ettei minua kiinnosta. Puoli planeettaa tekee kaikkensa tuhotakseen luonnonvaramme ja ympäristömme, mitä väliä juuri minun teoillani on?

Miten pitkälle olemme todella kulkeneet?
Mutta teoillani on merkitystä. Kun ne kasaantuvat yhteen muiden tekojen kanssa, me voimme muuttaa asioita. Tämä on totta ja se motivoi minua osaltaan toimimaan. Se ei ole kuitenkaan tärkein syyni toimia kuten toimin. Ennen kaikkea teoillani on merkitystä minulle, sille minkä minä koen oikeaksi ja tärkeäksi. Niinpä minä koetan olla syyllistämättä liikaa itseäni tai toisia ihmisiä. Itselleni kyseessä on matka, jonka on tarkoitus opettaa minulle monia asioita itsestäni ihmisenä. Ennen kaikkea tahtoisin oppia elämään kokonaisvaltaisemmin ja entistä onnellisemmin. En tahdo ostaa vähemmän vain voidakseni pelastaa planeetan, vaan toivoisin voivani ylipäätään oppivani tulemaan toimeen vähemmällä ja kokevani merkityksellisyyttä ja onnellisuutta sitä kautta. En tahdo pitää kasvisruokapäiviä vain voidakseni kiinnittää uuden sulan maailmanpelastajan hattuuni, vaan voidakseni itse paremmin ja toimiakseni, kuten minun eettinen kompassini sanoo. Minulle valintani ja elämäntapani ovat ensisijaisesti juuri tätä –minun asioitani, minun elämääni. Minun tapani olla rehellinen itselleni sekä kaino yritys elää arkeani onnellisena.

Odotusta ja itsestään oppimista

Niinpä kun perheeseeni liittyy uusi jäsen toivon mukaan näillä viikoilla, olen joutunut pohtimaan paljon arkeani ja sitä, miten aion uuden tulokkaan asiat järjestää. Monissa asioissa olen noudattanutkin periaatteitani ja käytännön järkeäni. Vaatteet ovat pääosin kaikki käytettyjä yksilöitä, samoin lastenvaunut, pinnasänky ja muut isommat tarvikkeet. Pari vuotta kestänyt hiljainen urakkani vaihtaa kotini kemikaalit, kosmetiikka ja muut tuotteet vähemmän kemikaaleja sisältäviksi on juuri nyt sopivassa vaiheessa pienen mönkijän tuloa ajatellen.  Moni muukin asia, joihin olen oppinut kiinnittämään huomiota, aiheuttaa nyt tyytyväistä hymistelyä, ovathan nuo aiemmat valintani paitsi eduksi itselleni, nyt myös hyviä ja hyödyllisiä uudelle tulokkaalle. Vähemmän käsitelty ja kemikaalittomampi ruoka, vähemmän haitalliset kodinhoidon kemikaalit, myrkyttömät kodin materiaalit...

Tiedän, että käteni ovat etenkin nämä ensimmäiset kuukaudet kyllin täynnä, että minun kannattaisi asettaa itselleni tiukkoja ja etukäteen kiveen kaiverrettuja odotuksia ja sääntöjä siitä, miten aion asiat uudessa arjessani toteuttaa. Joten minä menen päivän kerrallaan eteenpäin ja opettelen uutta, aivan kuten olen opetellut tähänkin asti. Toiveenani on opetella kestovaippailemaan lapsen kanssa, mutta jos se ei onnistu heti ensimmäisestä päivästä lähtien täysillä, en aio antaa sen lannistaa itseäni. Aina voi yrittää uudelleen ja onnekseni myös tukea ja ymmärrystä löytyy tarvittaessa läheltä paljonkin. Minulla on aikaa, eikä minun tarvitse olla valmis heti ensimmäisenä päivänä. 

Heijastuksia itsestään on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan

Näissä mietteissä siis kohti huomista ja uutta arkea. Varmastikin tulen kirjoittamaan jatkossa painottuneesti merkintöjä minua lähinnä olevista asioista eli tässä tapauksessa vauva-arjesta ja sen pienistä valinnoista. Tarkoituksena on kirjoitella paljon muistakin asioista, mutta kuten sanoin, en aio asettaa itselleni tarkkoja vaatimuksia tai odotuksia etukäteen. Teen sen mitä jaksan, en enempää. Täydellisyydentavoittelu jääköön muille kerkeäväisemmille.

-Annukka

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Lipeää, laventelinkukkia ja oliiviöljyä, niistä on pienet saippuat tehty

Ruusun terälehtiä, ruusu-uutetta ja eteerisiä öljyjä
Teimme viime torstaina Kuu yrttitarhassa -blogin Satun kanssa saippuaa. Tarkoituksena oli perehtyä porukalla siihen, miten saippuaa voisi valmistaa alusta loppuun itse ja miten hyödyntää erilaisia luonnon aineksia sen valmistuksessa. Olimme tavanneet ensimmäistä kertaa Satun kanssa maanantaina ja jutustelleet Shasan herkullisen raakajäätelön äärellä niitä näitä. Huomasimme pian, että meillä on paljon yhteistä ja ehdotusta jatkotapaamisesta ei kukaan pistänyt pahakseen. Kun vielä keksimme, että voisimme tehdä samalla saippuaa, kaikkien innostus oli melkoinen. Apua alkuun saatiin ihanaiselta Eijalta, joka opasti meitä kädestä pitäen sähköpostitse saippuanvalmistuksen saloihin ja etenkin hyvien tietolähteiden äärelle.

Ensimmäinen kompastuskivi oli tiimillemme lipeä tai tarkalleen ottaen sen puute. Sitä kun ei tahtonut saada mistään. Kaikki alueen apteekit myivät eioota ja lisäksi tuotetta oli kuulema mahdotonta tilatakaan mistään. Onneksi saippuantekijät netissä pelastivat ja vinkkasivat kahdestakin erillisestä viemärinavaajasta, jotka olivat käytännössä 95 % -natriumhydroksidia (eli kauppanimeltään lipeää). Näiden tököttien metsästys kahmaisi Annukalta vielä reippaan ajan ja vaati intensiivistä jalkatyötä, mutta lopulta saatoimme voittajan elkein pamauttaa pöydälle purkillisen lipeää. Muihin hankintoihin kuului oliiviöljy, kookosrasva, munkinpaistorasva sekä rypsiöljy.

Kokosimme myös porukalla muita saippuaan sopivia juttuja. Erityisen upeita olivat Satun tuomat eteeriset öljyt, itse tehty ruusu-uute sekä neidon kuivaamat ruusun terälehdet. Lily kantoi lisäksi tullessaan paikalle laventelin kukkanuppuja. Näistä saatiinkin pienellä suunnitelulla päätettyä kaksi yhdistelmää, joilla saippuaa haluttiin lähteä tekemään.

Käytimme ensikokeiluumme perusreseptinä Karppaus ja perhe -blogin julkaisemaa muunneltua muksusaippuan ohjetta. Loppujen lopuksi päätimme jakaa massa ennen muotteihin valamista kahtia. Toiseen osaan käytimme appelsiiniöljyä, Satun tekemää ruusu-uutetta ja ruusun terälehtiä. Toisesta saippuasta tehtiin laventelista eteerisen laventeliöljyn ja laventelinkukkien avulla.

Kotikemistit vauhdissa: muista aina suojavälineet saippuanteossa!
Saippuan teko osoittautui yllättävän helpoksi ja varsinkin Lily oli ihan tulessa (kuvainnollisesti vain, sentään), kun pääsi punnitsemaan, mittailemaan ja käyttämään suojavarusteita. Lipeähän on voimakkaan emäksistä, joten iholle tai silmillä roiskuessaan se on todellakin vaarallista ja syövyttävää. Suositeltavaa onkin käyttää niin suojahanskoja kuin -lasejakin sekä pukeutua pitkähihaiseen ja -lahkeiseen vaatetukseen. Suojalasit etenkin voivat tuntua äkkiseltään hätävarjelun liioittelulta, mutta mikäli voimakkaasti syövyttävää lipeää saa roiskeen silmäänsä, sitä äkkiä kaduttaa todella pahoin oma hölmöytensä.
Mikäli vahinko pääsee käymään, kannattaa varata pullo etikkaa lähettyville. Voimakkaan hapan etikka neutraloi iholle roiskunutta vahvan emäksistä lipeää, joten mikäli ihokosketus pääsee syntymään, pikaisesti etikkaa päälle. Myös perheen pienimmät sekä lemmikit kannattaa pitää poissa puuhastellessa, jottei ikäviä vahinkoja pääse syntymään.

Lipeä-vesiseos lämpeni yllättävän kuumaksi, joten sen sekoittamisessa kannattaa tosiaan varoa. Lisäksi varsinkin sekoituksen alkuvaiheessa muodostuu höyryjä, joita ei liiemmin kannata haistella. Teimmekin saippuamme turvallisesti alusta loppuun parvekkeella keittolevyn avustuksella.

Laventelin tuoksuinen saippuamassa
juuri muottiin valettuna.
Lipeä-vesiseoksen tekeminen oli oikeastaan koko saippuaprojektin haastavin osuus. Muihin työvaiheisiin kuuluneet rasvan sulatukset, saippuamassan vatkaus ja tuoksuaineiden sekoittelu sujuvat jokaiselta kotikokilta vaivatta. Mitä nyt saippuamassa vatkatessa hieman roiskui. Appelsiini-ruususaippuasta teimme yhden ison palan ja laventelisaippuasta riitti sekä yllä oleviin suloisiin pikkusaippuoihin, että maitotölkin pohjalle valettuun isompaan palaan. Saippuamassa asettuikin mukisematta muotteihin ja tuoksui huumaavalta. Mielenkiinnolla jätimme saippuan jähmettymään seuraavaan iltaan saakka.

Appelsiini-ruususaippua seuraavana aamuna muotissaan.

Seuraavana päivänä iltapäivällä Annukan hermot pettivät ja täytyihän niitä saippuoita mennä tökkimään ennen kuin vuorokausi oli kulunut umpeen. Isommat kimpaleet irtosivat kauniisti muoteistaan hieman puristelemalla, mutta pienimmät eivät olisi hennonneet jättää muottiaan. Maitotölkkiin valettu pikkuhalko leikkautui kauniisti kolmeen pienempään siivuun laventelintuoksun leijuessa edelleen voimakkaana. Muovitölkkiin valettu appelsiini-ruusu sai rasian pohjasta sen verran kauniin kuvion, ettei Annukka raaskinut sitä ainakaan vielä leikellä pienemmäksi. Pieniä saippuoita suostuteltiin eroamaan muottinsa hellästä syleilystä pienellä pakastuskäsittelyllä, jonka jälkeen mokomat irtosivatkin ongelmitta.

Valitettavasti saippua ei ole valmis heti muotista irrottelun jälkeen. Saippuat matkasivat muovisessa viinirypäle-rasiassa kaappiin odottamaan tuskallisen pitkäksi kuuden viikon jaksoksi kypsymistään. Parin kuukauden päästä päästään siis toivottavasti vihdoin pesemään ensimmäinen pari käsiä näillä kaunokaisilla.

Saippuakimpaleita muoteistaan irroteltuna 
Puuhastelu oli sen verran mukavaa ja koukuttavaa, että saippuaa tulee varmasti tehtyä jatkossakin itse. Etenkin reseptien ja niiden muuntelun laajuus tuntui huimaavalta ja avasi jatkuvasti uusia ajatuksia ja ideoita. Ehkä jos ensi kerralla käyttäisi vaikkapa sheavoita? Entä jos reseptiin livauttaisi mantelijauhoja, nehän kuorisivat mukavasti? Entäpä millainen olisi täydellinen suihkusaippua? Voikin siis olla, että saippua ei tule enää jatkossa ostettua lainkaan, vaan tehtyä kokonaan alustan loppuun saakka itse. Suosittelemme kokeilemaan!

-Annukka ja Lily

perjantai 10. elokuuta 2012

Mustikkaista viikkoa

Kuten tarkkasilmäisimmät ovatkin ehtineet jo huomata, vietetään Villikatajan blogissa mustikkaviikkoa. Mustikkasadon ollessa runsaimmillaan jaamme parhaita mustikkareseptejämme teidän lukijoidenkin iloksi. 

Tuoreita mustikoita (kuva Wikimedia Commons).

Mustikka (Vaccinium myrtillus) on koko maassa, tunturinhuippuja lukuun ottamatta, yleisenä kasvava havumetsien varpukasvi. Maukkaita sinisiä marjoja saa kerätä heinäkuun jälkipuoliskolta aina syyskuun alkuun saakka. Marjat sisältävät runsaasti antosyaaniyhdisteitä, C- ja E-vitamiineja sekä kuitua. Mustikan marjoissa on myös A- ja B- vitamiineja ja runsaasti eri hivenaineita. Mustikka on paljon tutkittu kasvi ja sekä marjoista, että itse kasvista on löydetty lukuisia terveysvaikutuksia. Mustikkauutteen antosyaaneista on löydetty laboratoriotutkimuksissa syöpäsolujen kasvua estäviä ominaisuuksia. Lisäksi antosyaanien lukuisissa tutkimuksissa niiden on muun muassa todettu vaikuttavan myönteisesti sydämen ja verisuoniston kuntoon, parantavan elimistön insuliinitasapainoa, tehostavan silmän toimintaa ja erityisesti yönäköä, sekä vähentävän ikääntymisen ja metabolisen oireyhtymän aiheuttamia haittoja elimistössä. Mustikka on siis varsinainen ihmekasvi ja superruokien aatelia. Kaiken muun hyvän lisäksi pohjoisessa kasvaneissa mustikoissa on todettu suurempia määriä terveysvaikutteisia antosyaaneja kuin eteläisemmissä serkuissaan. Parasta on siis mustikkatuotteiden tuontimarjojen sijaan käydä poimimassa itse marjat metsästä tai suosia lähiruokaa hankkimalla paikallisia tuotteita. 

Terveellinen mustikka taipuu monenlaisiksi tarjottaviksi. Sitä voi säilöä pakastamalla, kuivaamalla ja tekemällä hilloja, hyytelöitä ja marmeladeja talven varalle. Lisäksi sitä voi käyttää tuoreena kiisseleissä, vaahdoissa, mousseissa, jäätelöissä ja mahtavissa leivonnaisissa. Itse innostuin nyt viimeksi leipomaan helppoja ja hyviä tarteletteja, pieniä mustikkaleivonnaisia. Mantelijauho tuo leivonnaisiin mukavaa keveyttä ja mureutta (ja sopii myös hiilihydraattitietoisille kotikokeille). 


Mustikkatarteletit menossa uuniin.
Mustikkatarteletit 
12 kpl

pohja:
100g voita tai margariinia (oikea voi tuo leivonnaisiin ihanan maun)
1dl vehnäjauhoja
1½dl mantelijauhoja 
1rkl sokeria
½tl vaniljajauhetta

täyte:
2dk kuohukermaa
sokeria
3dl tuoreita mustikoita

Nypi rasva ja kuivat aineet sekaisin. Mikäli taikina jää murumaiseksi, voi joukkoon lisätä pienen tilkan kylmää vettä, mutta ainakin itselläni taikinasta tuli juuri sopivaa ilmankin. Laita taikina hetkeksi viilenemään jääkaappiin. Voitele 12 pientä tarteletti- tai leivosvuokaa (itselläni on yhtenäinen 12 -kolon vuoka). Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Painele taikina koloihin ohueksi kerrokseksi pohjalle ja reunoille. Taikina saa tulla hieman reunojen yli ja olla tosiaan ohut, sillä se paisuu uunissa. Paista leivospohjia uunin keskitasolla noin 15 minuuttia, kunnes ne ovat muuttuneet kauniin kullanruskeiksi. Anna pohjien jäähtyä haaleiksi ja kumoa ne sitten kääntämällä vuoka varovasti ylösalaisin leivinpaperin päälle ja kopauttamalla vuokaa kevyesti. 

Valmis mustikkatarteletti.

Mausta kuohukerma haluamallasi määrällä sokeria. Vatkaa kerma vaahdoksi ja täytä jäähtyneet leivoskupit kermavaahdolla ja tuoreilla mustikoilla. Nauti!

-Lily


--
Lisätietoa ja linkkejä:

torstai 9. elokuuta 2012

Maailman paras mustikkapiirakka (vähintäänkin)


Minulla on maailman paras äiti (kuten varmaan valtaosalla meistä, jos asiaa käydään selvittämään). Äitini on empaattinen, itsenäinen, herkkävaistoinen ja leppoisa nainen. Äidilläni on kaunis lauluääni, ihanan kajahtanut huumorintaju ja kyky saada muut tuntemaan olonsa hyväksytyiksi omana itsenään. Äitini tekee myös maailman parasta jauhelihakastiketta sekä mustikkapiirakkaa.

Mustikkakausi onkin parhaillaan menossa ja houkuttaa metsään keräämään marjoja talteen talvea varten. Olemme keräilleet miehen kanssa tänä vuonna mustikoita pienillä marjaretkillä. Koska minulla ei ole enää oikein voimia lähteä koko päivän marjaretkelle jonnekin kauemmas, on meidän pitänyt tyytyä näihin tunnin tai parin keräyspyrähdyksiin. Ihan hyvin satoa on saatu tälläkin menetelmällä pakkaseen, vaikkakin tänä vuonna mustikan sato tuntuu olevan selkeästi paikoittainen. Koska myös mieheni on ihastunut äitini mustikkapiirakkaan ja pitää sitä myös parhaana piirakkana, lupasinkin viime keräysreissun jälkeen kaivella reseptin kaapista ja tehdä pellillisen piirakkaa.

Sitä ainutta ja alkuperäistä mustikkapiirakkaa
Äidin mustikkapiirakka

Äitini kertoi minulle piirakan alkuperän juontavan juurensa hänen työvuosiinsa nuorten suljetulla mielenterveysosastolla Etelä-Karjalassa. Tuolloin hänen kollegansa Taimi, touhukas ja ystävällinen karjalaisnainen, oli tuonut taukohuoneeseen pellillisen herkullista piirakkaa. Äitini oli ihastellut piirakkaa ja saanut tietää, että resepti oli peräisin Taimin omalta äidiltä. Karjalaisen vieraanvarainen ja ystävällinen Taimi lupasi auliisti toimittaa reseptin äidilleni ja olikin seuraavana päivänä tullut töihin mukanaan säntillisesti paperille kirjoituskoneella naputeltu resepti. Äiti ei muuta mustikkapiirakkaa enää sen jälkeen olekaan leiponut, kiitos ihanan työtoverinsa.

Piirakkaa valmistuu tällä reseptillä uunipellin verran. Neljän lapsen äidin ei oikein kannattanut nyhertää pienempien annosten kanssa. Puolittamalla reseptin saa sellaisen normaalin pyöreän piirakkavuoan verran mustikkaista ihanuutta, joten tämä lienee useimmille aivan kelvollinen vaihtoehto.

Pohja
200 g voi tai margariini
2 dl sokeri
2 munaa
4 dl vehnäjauho
4 tl leivinjauhe
2 tl vaniljasokeri

HUOM! Osa on kokenut, että tällä määrällä tehtynä pohjasta tulee liian pieni uunipellille. Jos siis tahtoo pelata varman päälle, tee pohja puolitoista- tai kaksinkertaisena. Pohja on yhtä kaikki sen verran hyvää, että tämä ei kyllä kostaudu mitenkään :)

Päällinen
1 litra mustikoita
2 dl kermaviili
1 dl sokeri
2 kananmunaa

Valkoisen sokerin tilalla voi halutessaan käyttää esimerkiksi kookossokeria, mokoma antaa maulle vain lisää luonnetta.

Vatkaa pohjaa varten pehmennyt margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen vatkaten. Sekoita kuivat aineet yhteen ja lisää ne taikinaan. Levitä uunipellille tai piirakkavuokaan.

Päällistä varten levitetään piirakkapohjalle mustikat. Jossakin valmiiksi liatuista kulhoista sekoitetaan kermaviilistä, sokerista ja munista tasainen seos, joka valutetaan mustikoiden päälle. Tämän jälkeen piirakka on paistoa vaille valmis. Meillä tämä viimeinen osuus suoritettiin 200 asteessa ja noin 30-40 minuutin paistoajalla.

Parhauspiirakkaa, kiitokset vaan äidille reseptistä
Tämä piirakkaa kuuluu niihin, joiden maku on parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä, kun piirakka on ehtinyt levätä jääkaapissa yön yli. Piirakan kaverina menevät erityisen hyvin erilaiset vaniljakastikkeet sekä -jäätelö. Itse annoin piirakalle lisäpotkua parvekkeella kasvavista sitruunamelissan lehdistä ja ne sopivat annokseen kyllä mainiosti.

-Annukka

PS. Marjojen terveysvaikutuksia on tutkittu viime vuosina innokkaasti, eikä syyttä. Vaikuttaakin siltä, että uusia terveyshyötyjä löytyy jatkuvasti. Näin makean piirakan teemoilta yksi mielenkiintoisimpia tutkimustuloksia viime vuosilta tuli vastaani viime syksyn Marjaseminaarissa: Marjojen nauttiminen sokerin kera on terveellisempää verensokerin säätelyn kannalta kuin vastaavan sokerimäärän nauttiminen sellaisenaan. joissa oli todettu marjojen säätelevän veren insuliinipitoisuuden nousua ja sen tasaantumista sokerin nauttimisen yhteydessä. Tuloksena oli, että marjojen kanssa nautittuna sama sokerimäärä nosti verensokeria ja insuliinipitoisuuksia veressä maltillisemmin ja myös verensokerin lasku oli rauhallisempaa. Samantapaisia tuloksia oli saatu myös leivonnaismuodossa nautituista marjoista, mutta tulokset olivat vielä julkaisematta viime syksynä. Herkutteluun kannattaakin siis varata ehdottomasti marjoja, verensokeri ja insuliinipitoisuus kiittävät!

PPS. Vietämme blogissa viikon ajan mustikkaviikkoa marjakauden kunniaksi. Tiedossa siis paljon reseptejä tuohon siniseen marjaan liittyen!

EDIT: 30.12.2012 Mainitsin äidilleni, että kyseinen resepti on blogimme luetuimpien tekstien joukossa. Tuolloin hän kertoi reseptin alkuperästä ja siitä, mistä hän oli alunperin reseptin käsiinsä saanut. Niinpä naputtelin oitis ylös Taimin osuuden siihen, että tekin pääsette kokeilemaan tätä suussasulavaa reseptiä.

maanantai 6. elokuuta 2012

Sukupuuttovelka, elävät kuolleet ja luonnonsuojelu

Kissamaki (Lemur catta) on kenties tunnetuin makeista. Tämä kissamaki
kaksoispoikasineen on kuvattu Colchesterin eläintarhassa Britanniassa
(kuva Wikimedia Commons).

Viime aikoina useiden lajien sukupuuttouhasta on uutisoitu eri tiedotusvälineissä ahkerasti. Vaarassa ovat muun muassa Meksikon ja Uuden Seelannin merinisäkkäät, Madagaskarin makit, maailman merien hait sekä sata Amazonian alueen lintulajia. Näiden lisäksi uhanalaisia ja vaarantuneita lajeja löytyy maapallolta tuhansittain. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN julkaisee uhanalaisten lajien luetteloa, punaista kirjaa. Kirja listaa tämän vuoden Rion kokoukseen päivitetyssä julkaisussaan yli 63000 eläin- ja kasvilajia. Näistä lajeista reilut 700 on jo hävinnyt kokonaan luonnosta ja niitä esiintyy ainoastaan vankeudessa tai ne ovat kokonaan kuolleet sukupuuttoon. Lajimäärällisestikin sukupuuttouhan alla on huomattava osa eri eliöryhmien edustajista, yhteensä lähes 20 000. Noin 40% kaikista sammakkoeläinlajeista uhkaa hävitä, nisäkkäistä neljäsosa ja lintulajeista joka kahdeksas. Ilmastonmuutos pahentaa sukupuuttouhkaa entisestään monella tavalla, niin suorina vaikutuksina kuin välillisestikin: kolmasosa sekä koralleista että paljassiemenisistä uhkaa kuolla sukupuuttoon.   

Myös sinihaita (Prionace glauca) uhkaa sukupuutto kalastuksen sivusaaliiksi
joutumisen sekä aasialaisen haineväkeiton takia. Eväkalastajat pyydystävät
hain, leikkaavat siltä evät irti ja heittävät runnotun haiparan
takaisin mereen kuolemaan. Kuva Wikimedia Commons.

Yksilömäärän väheneminen näkyy kuitenkin monien lajien osalta jo kauan ennen uhanalaisuusluokituksen saamista. Varsinkin hitaasti lisääntyvät ja pitkäikäiset lajit, joihin nyt otsikoissa olevat eläimet voi luokitella, ovat olleet vaikeuksissa jo pitkään ennen kuin päätyivät uutisotsikoihin. Lajit ovat ehtineet kerätä ison lastin sukupuuttovelkaa, mikä tarkoittaa sitä, että niiden yksilömäärän väheneminen jatkuu, vaikka elinolosuhteiden huonontuminen loppuisikin. Lajilla ei yksinkertaisesti ole tarjolla enää tarpeeksi paljon elintilaa tarjolla muuttuneissa olosuhteissa. Lajin yksilömäärä on voinut pudota liian alhaiseksi tai se voi kärsiä liikaa ymäristömyrkyistä tai elintilan puutteesta.

Elinympäristöjen pirstoutuminen voi johtaa siihen, että eläimet joutuvat toisistaan erilleen, jolloin sopivien lisääntymiskumppanien löytäminen käy hankalaksi. Paremman puutteessa monet joutuvat lisääntymään lähisukulaistensa kanssa, jolloin jälkeläisten sisäsiittoisuusaste kasvaa. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että lieväkin sisäsiittoisuus voi olla hyvin haitallista. Itse tutkin gradutyössäni sisäsiittoisuuden vaikutuksia mahlakärpäsillä, joilla on suuret populaatiokoot ja jotka lisääntyvät usein ja paljon. Siitä huolimatta niidenkin kohdalla jo kahden sukupolven ajan tapahtuva sisäsiitos heikensi huomattavasti yksilöiden elinkelpoisuutta. Sisäsiittoiset yksilöt kun usein jäävät häviölle parinvalinnassa ja, mikäli onnistuvat pariutumaan, saavat huonommin pärjääviä jälkeläisiä. Sisäsiittoisuus lisää usein myös riskiä periä erilaisia sairauksia. Lajitasolla sisäsiittoisuus johtaa siihen, että lajin yksilöt sopeutuvat huonommin muuttuvaan elinympäristöön, koska kamppailevat jo valmiiksi perimänsä mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Lajin geneettisen monimuotoisuuden huvetessa ei tarjolla myöskään ole enää materiaalia luonnonvalinnalle, vaan sattuma ottaa ohjat.

Gepardi (Acinonyx jubatus) on klassinen esimerkki lajista, jonka
geneettinen monimuotoisuus on pieni. Laji on selvinnyt menneisyydessään
pullonkaulailmiöksi kutsutusta ilmiöstä, jossa yksilömäärä romahtaa, mutta
kasvaa jälleen suureksi. Tämän muinaisen romahduksen seurauksena
nykygepardit ovat geneettisesti lähes identtisiä keskenään.
Kuva Wikimedia Commons.

Kun lajin yksilömäärä lopulta vähenee tarpeeksi paljon, voi edessä olla sukupuutto kaikista mahdollisista suojelutoimista huolimatta. Kenties kaikki jäljellä olevat yksilöt ovat jo niin läheistä sukua keskenään, etteivät ihmisten avustaminakaan pysty enää tuottamaan elinkelpoisia jälkeläisiä. Mikäli näin on käynyt, ovat lajinsa viimeiset edustajat jo valmiiksi tuhoon tuomittuja, eläviä kuolleita. Niiden kuollessa kuolee samalla koko laji. Vähälukuiseksi käyneen lajin suojelussa on myös monia muita ongelmia, johon suojelijat ovat pikku hiljaa havahtumassa tutkimustiedon kasvaessa. Esimerkiksi monet pitkään toisistaan eristyksissä olleet yksilöt eivät välttämättä olekaan parhaita mahdollisia lisääntymiskumppaneita. Eri alueilla näille on voinut kehittyä erilaisia paikallisia sopeumia, joiden avulla selvitä juuri kyseisessä elinympäristössä. Jos hyvää tarkoittavat luonnonsuojelijat sitten yhdistävät nämä yksilöt, voi tuloksena ollakin jälkeläisiä, jotka eivät selviä kummankaan vanhemman elinympäristössä. Sukupuuttokuoleman rajamailla käyminen myös näkyy lajin historiassa pitkään, vaikka yksilömäärä saataisiin kasvuun. Geneettisen monimuotoisuuden puuttuminen aiheuttaa osaltaan sopeutumisvaikeuksia muuttuvassa elinympäristössä. Ilmastonmuutoksen myötä elinympäristöt taas muuttuvat kiihtyvää vauhtia kaikkialla maailmassa.

Kakapokoiras Felix. Jokaisella maailman
kakapolla on oma nimi
(kuva Wikimedia Commons).
Sukupuuttouutisiin tulee siis syystäkin suhtautua huolella, sillä valitettavan monen lajin tilanne on erittäin paha. Suojelutoimiin ryhtyminen koituu onneksi joidenkin lajien pelastukseksi ja esimerkiksi eläintarhat tekevät erittäin arvokasta työtä luonnonsuojelun osalta kasvattamalla monia uhanalaisia lajeja vankeudessa. Tarkoin suunnitelluissa lisääntymisohjelmissa pyritään valitsemaan parhaat mahdolliset parit, jotta jälkeläisistä tulisi elinkelpoisia ja geneettisesti monimuotoisia. Myös luonnonsuojelualueiden perustaminen ja muut ihmisten suojelutoimet tähtäävät tiettyjen lajien ja elinympäristöjen pelastamiseksi. Uuden Seelannin pöllöpapukaija kakapo (Strigops habroptila) on hyvä esimerkki siitä, kuinka suojelu alkaa tuottaa tulosta. Vuonna 1997 tästä lentokyvyttömästä, hellyttävästä lajista oli jäljellä enää 47 lintua, kun suojelutoimiin havahduttiin. Kaikki kakapot pyydystettiin ja kuljetettiin kahdelle saarelle, jotka oli tyhjennetty kaikista petoeläimistä. Kattavien suojelutoimien sekä lintujen jatkuvan valvonnan, hoivan, lisäruokinnan ja lisääntymisohjelman ansiosta kakapojen määrä on noussut reiluun sataan yksilöön. Kotimaassa esimerkiksi Saimaan alueella tunteita kuumentava verkkokalastuskielto ja muut urheilukalastusta rajoittavat toimenpiteet ovat sitä varten, että koko maailmassa ainoastaan Saimaassa esiintyvä saimaannorppa (Pusa hispida saimensis) säilyisi hengissä. Tällä hetkellä norppia on Saimaalla vajaat kolmisensataa yksilöä, joka on onneksi hieman enemmän kuin 1980-luvulla. Tuolloin suojeluun havahduttiin, kun saimaannorppia oli jäljellä satakunta yksilöä.

Saimaannorppa on äärimmäisen uhanalainen laji
(kuva Suomen luonnonsuojeluliitto). 

Sekä kakapon että saimaannorpan osalta suojelutoimet ovat saaneet positiivisia asioita aikaan lajien yksilömäärän kasvaessa. Molempien lajien kohdalla yksilöiden määrä on kuitenkin edelleen liian pieni, jotta ne pystyisivät selviytymään minkäänlaisista suuremmista katastrofeista. Esimerkiksi tautiepidemia voisi helposti pyyhkäistä lajit sukupuuttoon. Olemassaolevista yksilöistäkin vain osa on lisääntymiskykyisiä ja -ikäisiä. Saimaannorpan kohdalla lisääntymisikäisiä naaraita on kolmen sadan yksilön populaatiosta arviolta noin 70. Tällä hetkellä vallitsevan ymmärryksen mukaan lajin todellisen yksilömäärän tulisi olla useiden tuhansien kieppeillä, jotta laji selviäisi elinkelpoisena. Suojelutoimet ovat siis enemmän kuin paikallaan sekä kakapon, saimaannorpan, että lukuisten muiden lajien kohdalla. Toivottavasti edes osa uhanalaisista lajeista onnistutaan kaikesta huolimatta pelastamaan sukupuuton kourista.

-Lily
--
Linkkejä ja lisätietoa:
Ajankohtainen metsäkeskustelu: Hanskin ekologiset perustelut
Bedlington -tiedote: Pienten populaatioiden erityispiirteistä

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kesäherkku palstamaalta

Palstan satoa: pyöreä kesäkurpitsa.

Sateisesta ja pilvisestä kesästä huolimatta viljelypalstalla ovat kasvit kasvaneet, joskin selkeästi edelliskesiä hitaampaan tahtiin. Heinäkuun loppupuolella pääsimme keräämään ensimmäistä kesäkurpitsasatoa, kun pyöreät kesäkurpitsat olivat paisuneet syötäviin mittoihin. Niiden lisäksi palstalla kypsyy myös tavallisen pitkulaisia kesäkurpitsoja sekä tummana että keltaisena väriversiona. Muutamien viikkojen päästä tiedossa on siis paljonkin kesäkurpitaa ruokapöytään. 

Kesäkurpitsa (Cucurbita pepo) on oikeastaan talvikurpitsan oma lajike, tai oikeastaan useampia eri lajikkeita. muita saman lajin eri lajikkeita ovat talvikurpitsat, koristekurpitsat ja spagettikurpitsat. Kesäkurpitsasta on useita eri lajikkeita, jotka eroavat toisistaan väriltään ja muodoltaan. Omien viljelykokemusteni perusteella keltaisen värinen kesäkupritsa on ehkä tummakuorista aavistuksen miedomman ja makeamman makuinen. 

Helppohoitoista kesäkurpitsaa voi kasvattaa helposti palstalla, pihamaalla tai parvekkeella. Siemenet kylvetään keväällä huhti-toukokuussa ja taimet voi viedä alkukesästä ulos, kunhan suojaa ne hallalta. Ensimmäiset kesäkurpitsat kypsyvät heinäkuun aikana ja satoa voi korjata loppukesän aina alkusyksyyn saakka. Kevyt, mieto ja monipuolinen kesäkurpitsa sisältää C- ja E-vitamiineja sekä A-vitamiinin esiastetta. Lisäksi se edistää ruoansulatusta ja suojaa suoliston limakalvoja. Keittiössä kesäkurpitsa taipuu salaattiin, paistoksiksi, pataruokiin, pääruuaksi, hilloksi, pikkelsiksi, kakkujen mehevöittämiseksi...

Ensimmäinen oman palstan kesäkurpitsa päätyi meillä täytettynä uuniin ja syötiin salaatin sekä ranskanperunoiden kera hyvällä ruokahalulla. 

Valmis kesäkurpitsa. Herkullista!
Täytetty kesäkurpitsa 

yksi pyöreä kesäkurpitsa
noin 100g jauhelihaa
tilkka oliiviöljyä
1 pieni sipuli
paprikajauhetta
valkosipulijauhetta
yrttisuolaa
mustapippuria
1 pieni kananmuna

Huuhtele kesäkurpitsa. Leikkaa kesäkurpitsan lakki irti ja koverra sisusta pois. Poista halutessasi siemenet ja silppua irroittamasi kurpitsan malto. Kuori ja silppua sipuli. Ruskista jauheliha oliiviöljytilkassa. Lisää joukkoon mausteet sekä kesäkurpitsa- ja sipulisilput. Kuullota hetki ja tarkista maku. Täyte saa olla melko mausteista, sillä kesäkurpitsa itsessään on mietoa. 

Asettele koverrettu kesäkurpitsa foliosta muotoillun kupin päälle. Kesäkurpitsan voi myös nostaa suoraan uunivuokaan, mikäli valmistaa useamman täytetyn kurpitsan samalla kertaa. Täytä kurpitsa. Riko kananmuna kulhoon ja vatkaa sen rakenne rikki. Valuta täytteen joukkoon kesäkurpitsan sisään. Paista ritilällä uunin keskitasossa noin 15-20 minuuttia, kunnes täytteen kananmuna hyytyy. Tarjoa jokaista ruokailijaa kohden 1-2 täytettyä kesäkurpitsaa pääruokana. 

Täytetyn kesäkurpitsan täytteiksi sopii jauhelihan lisäksi erinomaisesti esimerkiksi sienet ja täytettä voi mainiosti maustaa myös sinihome- tai fetajuustolla. Myös esimerkiksi itämaisvivahteisempi soijalla tai osterikastikkeella maustettu tofu-, broileri- tai possusuikaletäyte voisi sopia erinomaisesti.

--
-Lily