maanantai 4. helmikuuta 2013

Lempeää valoa

Minulle olennainen osa lomaa on ulkoilu. Kävely, retkeily, samoilu. Liikkuminen lähellä ja kaukana, omaan tahtiin ja maisemista nauttien. Kun pakkaset Imatralla kiristyivät ja mies tahtoi ehdottomasti lähteä pilkkimään Mellonlahdelle, päätin sisareni ja tämän miehen kanssa lähteä kävelemään Vuoksen varrelle. Aamupäivän aurinko houkutteli meitä viekoittelevana kirkkaudellaan, vaikka lämpömittarissa elohopea painui aina vain alemmas.


Valon vaihtelut ja sävyt olivat ihastuttavaa katsottavaa. Kun päätään käänsi hieman, huomasi katsovansa kullansävyiseen vastavaloon. Kun kääntyi katsomaan toiseen suuntaan, siellä tervehtivät erilaiset valkoisen ja sinisen kylmät sävyt. Kontrasti ja vaihtelut olivat huikeaa seurattavaa.


Vuoksi virtaa avoimena läpi vuoden. Kirpeinä pakkasaamuina se on mielestäni kauneimmillaan, nousevan auringon värjätessä sävyt vaaleanpunaisin ja violetein painotuksin. Lämpötilaerot juoksevan veden ja hyytävän kylmän pakkasilman välillä saavat koko virran pinnan höyryämään. Auringon valo luo lisää punaisia sävyjä noihin taianomaisiin höyrykiehkuroihin. Meidän liikkuessamme aamun hetki oli jo ohitettu ja hyinen vesi tervehti meitä sinisävyin. Rantaan kiinnittyneet jäälohkareet muistuttivat meitä siitä, miten kylmää vesi olikaan.

 

Pakkaslumi narskui kengän alla, hengitys huurusi ja kylmä ilma sai kasvojen ihon pistelemään. Välillä huokailimme kateellisena siskoni koiralle ja sen paksulle turkille, joka tuntui suojaavan kovintakin pakkasta vastaan. Toisaalta, kun vain itse muistimme pysyä liikkeessä, ei kylmä meitäkään vaivannut.


Mellonlahdella oli säästä huolimatta useita pilkkijöitä ja saalistakin tuntui tulevan. Me kiersimme polkuja, ihastelimme maisemia ja katselimme auringon leikkiä hangella. Koko maailma tuntui olevan unessa ja hengittävän hitaasti.

 

Kuitenkin kun tarkkaan katsoi, huomasi merkkejä elämästä kaikkialla ympärillään. Kalat uivat tummassa vedessä, hangen pinta oli täynnä pieniä tassunjälkiä ja havupuut huokailivat ainavihantoina.


Kun lopulta palasimme kotiin, oli ihana kiskoa raskaat päällysvaatteet yltä, vetää lämpimät villasukat jalkaan ja keittää kupilliset teetä. Auringon laskiessa mielessä väikkyivät kuvat ihanasta valosta ja päivästä. Niiden voimalla oli helppo kestää illan ja yön läpitunkevaa pimeyttä.

Toivottavasti muutkin ovat ulkoilleet ahkerasti pitkin talvea ja kohdanneet omat henkeäsalpaavat hetkensä lumisessa luonnossa. Talviluonnon karu ja yhtä aikaa herkkä kauneus on koskettavaa ja jollakin tapaa armottomuudessaan haurasta.

-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti