sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Pahaa sutta ken pelkäisi

Perhon susien salakaadot herättivät laajalti keskustelua Suomen pedoista, niiden määristä ja suojelusta. Erityisen masentavaksi tapauksen teki se, että osalliset olivat kokeneita metsästäjiä. Tähän asti metsästysseurat ja muut tahot ovat sanoutuneet tiukasti irti salametsästyksestä. Nyt mukana on poliisin mukaan ollut peräti 17 metsästäjää. Vahingosta tai kavereiden kanssa hetken huumassa syntyneestä ajatuksesta tuskin voitanee puhua. Onkin jokseenkin masentavaa, että ihmisten käsitys kohtuullisista petokannoista, laillisista kaatoluvista, petovahingoista ja lajin luonnosuojelusta on kärjistynyt niin pahoin, että susikannan kurittaminen on päätetty ottaa laittomasti omiin käsiin.


Olen itse alunperin kotoisin itärajalta, Imatralta. Venäjän rajalle pääsi kävelemällä, ja kaupunkia ympäröivät joka puolelta metsäiset maisemat. Alueella liikkuu susia, karhuja ja muita petoeläimiä. Leppoisammista eläimistä hirvet ovat kuljeskelleet suoraan vanhempieni talon pihamaalla nuuhkimassa omenapuita ja ihmettelemässä aamun hiljaisuutta. Asuinalueellani annettiin kerran myös varoitus ulkonaliikkujille, sillä turhan kesyksi käynyt karhu hiipparoi teitä pitkin muutaman kilometrin päässä kotoani. Partiokämpällä 14-vuotiaana tyttöporukalla retkeillessämme löysimme aamulla lähes kämpän nurkalta suden tassunjäljet painautuneina tuoreeseen hankeen. Villieläimiä tuli kohdattua ja merkkejä niiden elämästä löytyi kaikkialta ympäriltäni.

Vanhempieni omakotitalon takapiha päättyi suoraan metsäkaistaleeseen ja useimmat leikkini sisarusteni kanssa veivätkin meidät metsään. Vuodet ovat vierineet ja leikit vaihtuneet toisiksi, mutta edelleenkin kuljen metsissä. Olisi valehtelua sanoa, etteikö minua olisi koskaan yön pimeydessä pelottanut. Telttakankaan toiselta puolelta kuuluva oksien rapina keskellä yötä tai omituinen kiljaisu huussipolkua aamuhämärissä tapaillessa ovat saaneet sydämen lyömään lujempaa. Koskaan en ole kuitenkaan pelännyt metsää tai sen eläimiä. Joka kerta mielikuvitukseni on loihtinut kuusten lomaan ihmisen, joka minua tahtoisi satuttaa.


Osa metsästäjistä puhuu mielellään petokantojen hoitamisesta metsästyksen kautta. Heidän mukaansa metsästys ylläpitää kantaa. Eläimet eivät kuitenkaan tarvitse ihmistä kantojaan säätelemään. Mikäli alue käy liian ahtaaksi tai saaliseläimet harvoiksi, kanta harvenee itsekseenkin, heikoimmista yksilöistä alkaen ravinnon käydessä vähiin ja esimerkiksi sairauksien ja loisten yleistyessä. Luonnon oma kantokyky siis pitää kannat kurissa, siihen ei metsästäjiä tarvita. Oikeampaa olisikin sanoa, että metsästyksellä pidetään petokannat ihmisten haluamalla tasolla. Samaan aikaan tarkoituksena on kuitenkin pitää suurpetojen kannat tasolla, joka takaa lajin selviytymisen. Vuonna 2011 tehdyn selvityksen mukaan kuitenkin kaikki suurpedot ovat vähintään vaarantuneita (karhu, ilves), pahimmillaan erittäin (susi) tai äärimmäisen uhanalaisia (ahma). Tärkeimmäksi uhanalaisuutta selittäväksi tekijäksi on arvioitu metsästys.
Petokannan saalistuksen tulisi olla järkeistettyä ja perustua aina suunniteltuihin kiintiöihin. Huomioon olisi otettava metsästettävän lajin kanta ja pidettävä huolta siitä, että metsästys on kestävällä tasolla. Parasta olisi, mikäli saaliskiintiöt voitaisiin suunnitella paikallistasolla ja alueen asukkaita kuunnellen sen sijaan, että ne saneltaisiin esimerkiksi EU-tasolla. Tällöin ihmisillä säilyisi paremmin tunne siitä, että he voivat oikeasti ja todella vaikuttaa asioihinsa. Askeleita tähän suuntaan onkin onneksi otettu, kun vuodesta 2008 lähtien on paikallistasolla ollut mahdollista myöntää poikkeuslupia metsästykseen.


Minulle kunnioittava ja käytännönläheinen suhtautuminen petoeläimiin on tuntunut aina luontevalta. Koskaan en ole niitä osannut suoranaisesti pelätä, vaikka suurella varovaisuudella ja kunnioituksella niihin ja niiden voimaan suhtaudunkin. Kaikki eivät kuitenkaan tunne samoin ja se on ymmärrettävää. Lapsensa koulumatkalla kaappavia susia tai iltalenkillä päällekäyvää karhua pelkäävä ihminen ei saa lohtua siitä, että hänelle kerrotaan luonnon kiertokulusta tai suoraan todetaan hänen olevan typerä. Pikemminkin se on loukkaavaa ja typerää käytöstä minun puoleltani. Pelko ei siitä vähene, että sanomme vähättelevään sävyyn sen olevan aiheetonta. 
Petoja pelkäävän tuntema pelko ei ole myöskään täysin perusteetonta. Aina silloin tällöin joku huono-onninen kohtaa esimerkiksi pentujaan puolustavan emokarhun. Se on äärettömän harvinaista, mutta sitä tapahtuu. Myös karjaansa ja lemmikkejään puolustavat ovat voineet havaita, että pedot ovat todellinen riski joillakin alueilla. Jotenkin meidän pitäisi yhdessä saada sovitetua erilaiset näkemykset ja tunteet yhteen, samalla turvaten luonnon monimuotoisuus.
Eläimet tekevät sen, mitä sen selviytyäkseen tarvitsevat. Ne valitsevat aina kahdesta saaliista helpomman. Helpompi tarkoittaa saalista, joka on mahdollisimman helppo löytää, saada kiinni ja käsitellä. Saaliista pitäisi saada energiaa enemmän kuin edellä mainittuihin toimenpiteisiin kuluu eläimeltä energiaa. Jos susi näkee talon nurkalla hihnassa kiinni olevan koiran, lemmikki on sen näkökulmasta äärettömän helppo ja kannattava saalis. Sehän on kuin tarjottimella, eikä se taatusti juokse karkuun. Totta kai peto syö helpon saaliin, jos siihen on mahdollisuus. Onkin ihmisen tehtävä suojata kotieläimensä ja lemmikkinsä niin, etteivät ne ole pedolle helppoja saaliita. Kunnolliset aitaukset, lemmikkien pitäminen sisällä öisin ja pihapiirin tekeminen vaarallisemman oloiseksi esimerkiksi valaistuksella ja muilla keinoin ovat pohjana sille, että peto valitsisi mieluummin jonkin toisen saaliin ja mielellään saalistusalueenkin. Roska-astioiden pitäminen lukkojen takana estää myös esimerkiksi karhua hakemasta helppoa ruokaa ihmisasutuksen läheltä. Metsässä liikkuessa kannattaa liikkua porukalla ja jutustella, lauleskella tai pitää mukanaan karhunkelloa, jolloin otso tietää väistää jo kauempaa kulkijan.


Toivottavasti jokainen meistä voisi nauttia luonnosta ympärillään ilman pelkoa. Luontoa on hyvä kunnioittaa. Vain typerys suuntaa tuntemattomaan maastoon vaeltamaan ilman varusteita. Kukaan ei syytä erämaata, jos joku varomaton sinne eksyy tai paleltuu. Kukaan ei vaadi silloin kaikkia metsiä kaadettaviksi kokien, että ne ovat liian vaarallisia ihmisten elää. Petoeläinten kohdalla näin kuitenkin usein ajatellaan. On pedon vika, jos ihminen jättää karjansa suojatta tai suorastaan tyrkyttää seinään kytkettyä lemmikkiään syötäväksi. Me puhumme usein itsestämme ylivertaisena ja älykkäänä lajina. Olisi jo korkea aika, että osoittaisimme tuota ylivertaista älyämme ja ottaisimme vastuun omasta osuudestamme tässä rauhanomaisessa rinnakkaiselossa, kun kerran siihen kykenemme.

-Annukka

PS. Artikkelin petokuvat on räpsitty turvallisesti aidan takaa Ähtärin eläinpuistossa.

---

Linkkejä, lukemista ja pohdiskeltavaa:

RKTL:n Suurpetotutkimuksen verkkosivu. Mitä eläimistä tutkitaan ja miten? Miten laajalle susi on levittäytynyt viime vuosina Suomessa?

Suurpedot -sivuston (taustalla Metsähallitus sekä joukko suurpetoasiantuntijoita) on koonnut yhteen erilaista tietoa suurpedoista.

Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2010 (Nisäkkäitä koskeva osuus ja taulukko on jälkimmäisessä pdf-tiedostossa, dokumentin sivulla 139)

Farley Mowat: Älä hukkaa hauku, Karisto 1979. Äärimmäisen hauska sekä opettavainen kanadalaisen biologin kertomus tutkimustyöstään susien parissa tundralla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti