perjantai 3. toukokuuta 2013

Kessua kehräämässä

Tuotteen elinkaari koirasta langaksi.

Koirankarvainen tervehdys kaikille Villikatajan blogin lukijoille Tampereelta! Annukka ja Lily heittivät minua vieraskynäpyynnöllä vähän aikaa sitten, kun satuin puhumaan ensin mainitun kanssa eräästä kehräyskurssista, jolle osallistuin jokin aika sitten. Kehräys jo sinällään sopinee tämän blogin lunnonmukaiseen tee-se-itse-henkisyyteen mukavasti, mutta myös materiaali oli vallan poikkeuksellinen, sillä lankaa tehtiin koirankarvoista.

Minulla on pian kolme vuotta täyttävä keeshond-rotuinen narttukoira Luna. Keeshond eli kessu on pörröinen, kippurahäntäinen pystykorva, jonka varmin tunnusmerkki on paksu ja runsas turkki. Kaksikerroksinen turkki koostuu karkeasta ja likaa hylkivästä päällyskarvasta sekä pehmeästä ja huokoisesta pohjavillasta. Turkinhoito on meidän perheessämme jokaviikkoinen rutiini, ja jokaisen harjauskerran yhteydessä minulle jää käteen melkoinen tuppo karvaa, tarkalleen ottaen tuota pohjavillaa.

Kerättyä koirankarvaa.

En ole varmaan ainoa keeshondin tai muun turkkirotuisen koiran omistaja, joka on aina jemmannut irronneet harjaus/trimmausvillat kaapin pohjalle paperipussiin vakuutellen itselleen, että kyllä niille vielä käyttöä löytyisi tulevaisuudessa. Rehellisesti myönnettynä yleensä tämän sorttiset ”kyllä jokin päivä” – visioni ovat kohtalokkaita ikuisuusprojekteja, jotka päättyvät ennemmin tai myöhemmin paremman puoliskon käämien palamiseen tai koko asian auvoiseen unohtumiseen. Nyt asiaan tuli kuitenkin ilahduttava muutos, kun Tampereella järjestettiin helmikuussa koirankarvojen kehräyskurssi Ilmoittautumisintoani ei laskenut edes tieto siitä, että peukaloni tuntuu jämähtäneen jo varhaislapsuudessa keskelle kämmentä ja että lahjakkuuttani käsitöissä voi parhaimmillaankin kuvata ailahtelevaiseksi.

Yhden harjauskerran tulos.

Pakkasin aurinkoisena sunnuntaina Lunan karvakassin käsivarrelleni ja läksin matkaan. Minun kanssani samalla kurssilla oli yksitoista muuta innokasta, ja täytyy myöntää, että alkuesittelyjen aikana koin vastustamatonta tarvetta valua lattialle ja poistua kaikessa hiljaisuudessa naapurihuoneessa käynnissä olevalle lasten keramiikkakurssille: likipitäen kaikilla muilla kurssilaisilla oli vuosien mittainen käsityötausta, perintörukki porstuassa odottamassa ja mukaan pakattuna koirankarvojen lisäksi omia alpakanvilloja, puikkoja, kutimia ja hahtuvalankoja. Koin oloni kohtalaisen altavastaajaksi ryppyisen lähikaupan paperikassini ja epätoivoiseen mutruun vääntyvän naamani kanssa.

Jos oli kurssilaisten käsityötaidoissa eroja, myös koirankarvoja riitti joka lähtöön; minun kessunvillojeni lisäksi pusseissa käsittelyä odottivat niin saksanpaimenkoiran, vesikoiran, hollanninpaimenkoiran, partacollien, lapinkoiran, bordercollien kuin samojedinkin karvat. Opettajamme mukaan likipitäen kaikki koirarodut muuttuivat kyllä langaksi osaavissa käsissä, jos turkissa vain oli tarpeeksi pituutta (alle kolmesenttistä karvaa ei edes kannattanut lähteä kehräämään, mutta sitä pidemmällä materiaalilla mahdollisuuksia jo oli).

Keräily kannattaa.

Kehräämistekniikka ja villan käsitteleminen käytiin läpi lyhyessä, mutta kattavassa esittelyssä, jonka jälkeen meidät patistettiin muitta mutkitta töihin. Rukkeja oli kahta sorttia: vanhemmanmallisia yhdellä jalalla käytettäviä ja hieman uudempia, joissa hyödynnettiin molempia jalkoja polkemisessa. Rukin lisäksi meille ojennettiin myös kaksi karstaa, joilla koirankarvat oli tarkoitus esikäsitellä. Tunsin oloni pajavasaraa ja alasinta käyttäväksi kömpelöksi herneaivoksi hienomekaanisen kellosepänpajan keskellä raahatessani rukin ja karstat penkkini äärelle ja käydessäni töihin. Onneksi opettajamme oli kovin sydämellinen ja avulias, ja muutkin kurssilaiset suhtautuivat ymmärtäväisesti jatkuvaan voivottelevaan puheenpapatukseeni ja avunpyyntöihini. Harva meistä pääsi itse asiassa alkuun ilman jonkinlaisia käynnistymisvaikeuksia, joten mikään helppo laji koirankarvojen kehrääminen ei tuntunut olevan.

Ensimmäinen vaihe oli koirankarvojen karstaus. Pohjavillasta piti poistaa roskat ja takut, ja muuttaa sen rakenne mahdollisimman valmiiksi rukkia varten. Tämä tehtiin piikikkäillä ja järeillä karstoilla. Koirankarvoja napattiin parahultainen keko, joka painettiin toista karstaa vasten tuppo kerrallaan. Minä peitin karstan koko piikkipinta-alan villoihin kerralla, mutta tapoja oli kyllä yhtä monta kuin meitä karstaajiakin. Kun villat oli saatu karstaa vasten jotenkuten tyydyttäväksi massaksi, karstoja alettiin pikkuhiljaa siirrellä vastakkain harjaavalla liikkeellä. Tarkoituksena oli, että villat ja niistä hitaasti muotoutuva karvainen, huokoinen levy siirtyivät aina ikään kuin karstalta toiselle.

Karstaamisen käynnistelyä.

Pyöräyttävällä ranneliikkeellä pääsi havaintojeni mukaan tässä kohtaa parhaiten eteenpäin. Lopuksi kun karvoista oli tullut yhtenäistä, tasaista massaa, otettiin villat irti karstasta koputtelevalla, pyöreällä liikkeellä. Villalevystä rullattiin hahtuvainen ja kevyt puki, lepere (Lunan karvasta tehdyt pötkylät näyttivät omaan silmääni ihan vaaleilta toukilta tai madoilta ja taisin kutsua niitä ”löperöiksi” koko päivän). Osa kurssilaisista – ne joiden koirien karva oli liian liukasta, kovaa tai ohutta – joutui sotkemaan koirankarvan sekaan myös alpakan- tai lampaanvillaa tasalaatuisempaa materiaalia saadakseen, mutta minulla ei ollut tuollaisia huolia. Keeshondin pehmeä, vähän rasvainen ja kuohkea pohjavilla oli helposti käsiteltävää ja taipui karstoilla haluttuun muotoon puoliksi kuin itsestään (minä tein parhaani prosessia hidastaakseni, onnistuin tyylilleni uskollisesti muun muassa survomaan pikkurillini verille kahteenkin otteeseen karstojen käyttöä opetellessani).

Valmiita toukkia eli lepereitä rukille syötettäväksi.

Kun lepereitä oli pöydälle kasaantunut tusina, päästiin itse kehräämiseen. Opettaja tuli auttamaan minut alkuun rukin kanssa ja pyöritti itse rutinoitunein sormin ensimmäiset polkaisut puolestani. Seurasin tarkkaavaisena opettajan demonstraatiota. Minulle näytettiin, kuinka kehrääjän piti tarkkailla syntyvän langan kierteisyyttä, vanuttaa taemman käden sormilla sylissä odottavaa leperettä ohuemmaksi (jottei lankaan tulisi möykkyjä), laskea sen jälkeen toisella kädellä uutta villaa koneen syötäväksi ja samalla vahtia, ettei kierre pääsisi lepereeseen asti ja että rukin pyörän pyörimissuunta olisi oikea. Jollakin ilveellä myös vanhan lepereen loppuessa kehrääjän oli tarkoitus kyetä tahtia kadottamatta taikomaan uusi lepere sinne vanhan perään, jottei rukilta loppuisi syötävä kesken kaiken. Niin. Tässä oli vasta käsillä tehtävät asiat. Sen lisäksi sitä kirottua rakkinetta piti vielä koko ajan polkea tasaisesti niin, että lanka kulkisi, muttei villiintyisi ylikierroksille. Minusta homma kuulosti kokolailla yhtä helpolta kuin humalaisten pussihyppykisat sidotuin silmin ja olin vähällä jo todeta ääneen, että unohdetaan koko juttu.

Efektilanka on päivän sana?

Opettaja sai kuitenkin kehräämisen vaikuttamaan petollisen helpolta esimerkkiä näyttäessään: Tottuneissa sormissa lepereiksi pyörittelemäni Lunan villa alkoi heti kiertyä rukin oman aloituslangan ympärille harmaaksi, tasaiseksi keeshond-langaksi. Minä seurasin lumoutuneena vierestä: rukki näytti surisevan maagisesti eteenpäin kuin itsekseen ja lankaa syntyvän suorastaan tyhjästä. Olisin voinut toljottaa taitavaa ja niin helpolta näyttävää kehräämistä eittämättä tuntitolkulla, mutta opettajan apua kaivattiin muuallakin ja minun piti ihan liian pian itse hypätä puikkoihin. Opin välittömästi, että kokemus tosiaan toi varmuutta. Kauniin tasapaksulta äsken näyttänyt lankakeräni puuroutui välittömästi turvonneeksi, rastaperuukkimaiseksi pötkyläksi. Kierre karkasi alta aikayksikön langalta polveni päällä odotelleeseen, pahaa-aavistamattomaan lepereeseen, joka muuttui silmissä koirankarvaisesta putkesta jonkun harmaantuneen herran rokokoo-peruukista karanneeksi pulskaksi korkkiruuvikiharaksi.

Kirosin pääni sisällä ja yritin kieltä purren uudelleen. Seuraava yritys kiertyi ylikireäksi, ohueksi luiruksi ja napsahti poikki heti kahden polkaisun jälkeen. Sen jälkeen kaikki sujui suorastaan epäilyttävän hyvin siihen asti, että tajusin unohtaneeni polkea rukin pedaaleita. Kun sain jalkani liikkeelle, saatoin todeta rukin pyörineen väärään suuntaan ja puolalle keriytyvän lankani olevan täynnä vähemmän viehkoja solmuefektejä. Hiki alkoi kihota otsalle, roskiin menevien villatuppojen pino kasvaa ja muhkuroita, sattumia ja käänteitä riitti sekä langassa että yleisessä mielialassa.

Hei, sujuuhan tämä!

Vain puoli tuntia ennen kurssin loppumista sain sitten jonkinlaisen hehkulampun sytyttäneen oivalluksen, ja ihan käyttökelpoista lankaa alkoi syntyä yhä kiihtyvällä tahdilla. En tiedä sainko kiinni oikeasta tekniikasta vai kristallisoituiko opettajan neuvoista vihdoin jotain päähäni asti, mutta puolituntisen ajan surruttelin lankaa kasaan metrin toisensa perään kuin riivattuna. Loppukiristä huolimatta en ehtinyt saada aikaiseksi kuin yhden pienen lankakerän, mutta seuraavalla kurssikerralla tekniikan sisäistämisen jälkeen pääsinkin sitten sisälle kehräämiseen nopeammin. Tuolloin päädyin tekemään ihan oikeaa, neulontakelpoista lankaa. Nyt minulla on kaapissani kaksi kerää odottamassa – ne päätyvät kyllä Annukan puikoille, sillä en tunne oloani ihan vielä niin itsetuhoiseksi, että päättäisin kertarysäyksellä opetella myös neulomaan.

Todistettavasti lopputuloksena oli lankaakin.

Omien kokemuksieni perusteella uskaltaisin suositella (koirankarvojen) kehräämistä kenelle vain – jos minäkin kykenen moiseen, ei näppärämmillä ole hätäpäivääkään. Kurssin järjestivät yhteistyössä tamperelainen lemmikkialan yritys Lemmikkipalvelu Koiranpäiviä ja paikallinen käsityökoulu Näpsä.

-Silja

(tämän tekstin muunnelma on julkaistu Suomen Keeshond ry:n ”Kessu”-jäsenlehdessä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti