keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tavaranpoistajan vuosi -mitä jäi käteen

Miltei 1,5 vuotta sitten kirjoitin siitä, miten tavaramäärät kodissa ovat alkaneet ahdistaa minua. Kaipasin ympärilleni tilaa ja sitä aloimme myös tarmokkaasti järjestää. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin kannamme edelleen ylimääräistä tavaraa säkeissä ulos. Uutta on tullut tilalle huomattavasti vähemmän, mutta silti tavaraa tuntuu olevan loputtomasti. Toivon kovasti, että syyskuun lopussa tiedossa oleva muutto karsii viimeisetkin ylimääräiset kapineet ja uudessa kodissa kaikelle on selkeä paikkansa.

Mitä olen oppinut vähennysprojektini aikana? En ihan hirveästi. Monta kertaa kyse on ollut enemmänkin vanhoista tavoista pois oppimisesta. Siitä, että kyseenalaistan enemmän tarvettani hankkia jotakin ja pohdin suhdettani omistamiseen ylipäätään. Muutama nyrkkisääntö on itselleni muotoutunut ja tässä ne ovat myös tiiviinä pakettina.

Meillä on nykyisin tällaisiakin! Tyhjiä laatikoita nimittäin!
Luopuminen on vaikeaa
Luopuminen koskee, olipa kyseessä ihminen, tärkeä asia tai tavara. Mitä suurempi tunneside tavaraan on, sitä raskaammalta siitä luopuminen tuntuu. Minusta tämä on tärkeää ja se pitää tiedostaa. Luopumiselle pitää antaa aikaa. En ehkä ollut valmis viime siivouskierroksella luopumaan matikankokeissa lukiovuosina onnea tuovasta villapaidastani tai yliopiston luentomuistiinpanoistani. Paitaa en ole käyttänyt vuosiin ja paperia pursuavaan säkkiin en ole kuitenkaan kurkannut sitten valmistumiseni kertaakaan. Villapaitaan kuitenkin liittyi niin monia rakkaita ja haikeitakin muistoja lukiosta. Muistiinpanojen eteen olin taas hikoillut kuutisen vuotta luentosalin hämärissä. Niinpä kumpikin säilyi ensimmäisillä karsintakierroksillani, olivathan ne minulle erityisiä. Kaikkia rakkaiksi kokemiaan tavaroita ei ole helppo heittää pois kerralla, mutta muutamasta kerrallaan on helpompi selvitä. Mitä harvemmiksi pinot ajan myötä käyvät, sitä helpommaksi muuttuu myös luopuminen. En tarvitse tavaroita muistaakseni todella minulle tärkeitä asioita, ihmisiä ja ajanjaksoja. Hiljakseen huomaan antavani eteenpäin hymyillen tavaroita, joista en uskonut koskaan voivani luopua.

Järkeistä ja pohdi käyttökelpoisuutta
Otin heti alussa käyttööni yhden vuoden säännön ja se on toiminut hyvänä perussääntönä kaikissa tavaroiden karsinnoissa. Kysyn siis aina jokaisen tavaran kohdalla itseltäni, olenko tarvinnut sitä viimeisen vuoden aikana. Jos vastaus on ei, tavara lähtee auttamatta poistopinoon. Poikkeuksen muodostavat jotkin työkalut, kuten esimerkiksi vasarat ja ruuvimeiselit. Niitä en välttämättä tarvitse jokaisena vuotena, mutta niiden olemassaolo on kiistatta tarpeellista perusasunnossa. Samoin jos vastaani tulee jotakin, jonka olemassaoloa en ole koko sen hukassaoloaikana osannut kaivata, tavara lähtee kiertoon.

Kaapeistani on pitkin vuosia löytynyt esimerkiksi:
  • rakkaita, särkyneitä posliiniastioita (Jos vaikka aloittaisin vihdoinkin sen mosaiikkiharrastuksen ja aloittaisin uusiokäyttämällä rakkaat lautaset esimerkiksi pannunalusen pohjana? Nerokasta!)
  • kanaverkkoa (Koska eihän kukaan voi elää ilman moista, etenkään kerrostalossa?)
  • kassillinen paperisälää, kuten kuitteja ja matkalippuja, ulkomaanmatkoilta (Näistähän näppärä tyyppi askartelee valokuva-albumit muistoksi upeasta reissusta. Tosin matkastakin on nyt jo kuutisen vuotta ja kukahan niitä albumeja sitten selailee, kun matkojen muistelut on tehty jo pitkään meidän perheessämme koostamalla reissukuvista videot)
Miksei esimerkiksi lajintunnistusoppaita ja tietokirjoja tahdo löytää sähköisinä?
On myös järkevä kysyä, miten monta pussilakanasettiä tai käsipyyheparia kolmen hengen taloudessa todella tarvitaan? Viimeisimpänä, hitusen kirvelevänä poistona veimme kierrätykseen ison pinon lakanoita ja muita liinavaatteita. Emme käytä kaikkia silloinkaan, kun meillä on vieraita ja valtaosa lojottaa komeron hyllyllä isoimman osan ajasta. Periaatteessa meille riittäisi esimerkiksi kolme paria pussilakanoita -yksi käytössä omassa sängyssä, toinen pesussa tai kaapissa ja kolmas vierasvarana. Enempää en tarvitse ja ylimääräiset ovat pois muusta säilytystilasta.

Kannattaa myös pohtia, tarvitseeko jotakin tavaraa lainkaan enää fyysisessä muodossa. Nykyisin musiikki, elokuvat ja pelit on helppo ladata kokonaan sähköisessä muodossa. Kirjat seuraavat hieman kangerrellen perässä. Tarvetta säilyttää niitä fyysisesti ei enää samalla tavalla olekaan. Itse tunnen lievää kauhua ajatellessani tulevaisuudessa kirjahyllyäni tarpeettomana, mutta toisaalta ajatus isosta kirjastosta käteni ulottuvilla vain muutamalla klikkauksella houkuttelee. Ainakin seuraavassa muutossa selkäni kiittäisi, kun minun ei tarvitsisi raahata noita tiiliskivilaatikoita enää asunnosta toiseen.

Kaikella tulee olla oma paikkansa
Tavarat on helppo pitää järjestyksessä ja asunto tilavana, kun kaikella on oma paikkansa. Kun tilan riisuu ylimääräisistä kuljeskelevista tavaroista, on helpompi hengittää ja hahmottaa kokonaisuutta. Minulle tämä toimii myös hyvänä mittarina tavaran määrästä -mikäli tavarat eivät mahdu säilytyslaatikoihinsa, jostakin on aika luopua.

Vaatehuoneessa näyttää nykyisin tältä, kun karsimme valtaosan liinavaatteista
Laatuun kannattaa satsata
Liinavaatteitamme lajitellessani huomasin selvästi, mitkä olivat laadukkaampaa tekoa ja mitkä eivät. Pahimmillaan muistan saaneeni lahjaksi aluslakanan, joka kului puhki kolmessa käytössä. Sen sijaan ylioppilaslahjaksi saamani laadukas kotimainen pussilakanasetti on edelleen yhdeksän vuotta myöhemmin hyvässä kunnossa. Samassa ajassa olisin saanut ostaa aika monta huonompilaatuista settiä. Hyvälaatuinen tarkoittaakin paitsi ekologisuutta, myös säästettyjä euroja. Tavaravuorista eroon haaveilevan kannattaa pitää tämä mielessään. Sen sijaan, että kaappeihin hamstraa tavaroita odottamaan edellisten rikkoutumista tai "varmuuden vuoksi", kannattaa hankkia sellaista, josta todella pitää ja jonka kanssa voi elää pitkään.

Ihastele, ihmettele ja ihastu -älä omista
Olen oppinut myös hitaasti nautiskelemaan tavaroista ilman, että minun tarvitsee omistaa niitä. Katselen kuvia, ihastelen värejä ja kehun kekseliästä designia. Jos minulla ei kuitenkaan ole todellista tarvetta kyseiselle tavaralle, annan sen jäädä kauppaan. Usein huomaankin seisovani jonkin tarjouslaarin tai sieluani sykähdyttävän taide-esineen äärellä ja käyväni itsekseni yksinpuhelua -miksi haluaisin juuri tämän, mihin sitä tarvitsen, mitä se minulle merkitsee... Satsaankin nykyisin tavaran sijasta mieluummin rahojani ruokaan, lisäähän se suoraan hyvinvointiani ja terveyttäni.

Toivottavasti näistä on apua muille kun pohditte omistamista. Kamppaileeko joku muukin teistä tavarapaljouden kanssa? Mitkä ovat parhaat vinkit itsensä hillitsemiseen kaupassa?

-Annukka

2 kommenttia:

  1. Jep kuulostaa tutulta... tämmösiin hommiin on hyvä käyttää aikaa...vuosiakin...
    Viime syksynä raivasin kyllä aika urakalla, kun huomasin, että mitä teen vintillä varatuoleilla, jotka on kätevästi tavaravuoren alla nopsaan saatavilla, luovuin ensimmäisenä tuoleista. Pienimuotoisempaa organisointia tein juuri siivouskomerossa.
    Suoritan myös näitä yksinpuheluja, mietin myös missä tuote on tehty ja mitä materiaalia se on
    -->kierrätettävyys.
    Satsaan myös mieluumin ruokaan.

    Luin juuri Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä kirjan. Vaikka ei ihan yhtä radikkaalia elämänmuutosta tekisi, kuin Kaarina, niin kyllä kirjasta ajattelemisen aihetta ja uutakin tietoa sain.

    VastaaPoista
  2. Maija, kiva kuulla etten ole ainoa, joka näitä on pyöritellyt :) Ja tuo tuolihomma kuulostaa niin tutulta! Löysin itseltäni monia samantapaisia kätköjä, jotka oli jemmattu ajatuksella "Tämä on tosi kätevä sitten siinä tilanteessa X!" Kuten arvata saattaa, tilanteita ei vaan koskaan osunut kohdalle...

    Itselleni tosissaan niin tämä tavaroiden kadottaminen, kemikaalittomampi elämä ja monet muut ovat kaikki tällaisia pitkiä prosesseja. Jostakin sitä on aloitettava ja parin vuoden päästä herää ihmettelemään, että hetkonen, pääsihän sitä näköjään hitaastikin aika yllättävän pitkälle!

    Kiitos kirjavinkistä, voisinkin vilkaista jos täkäläisestä kirjastosta moisen voisi löytää. Minusta nuo radikaalimmatkin kuvaukset ovat hyviä juurikin siinä, että ehkä niistä voi saada sen kimmokkeen tehdä asioita eri tavalla myös omassa arjessaan, vaikkei ihan yhtä hurjaksi kuin kirjoittaja heittäydykään :)

    -Annukka

    VastaaPoista