maanantai 27. toukokuuta 2013

Hermannin herkkuja

Aurinkoinen keli suosi Hermannin herkkutorin kävijöitä.

Järjestyksessään toista Hermannin herkkutoria vietettiin viime lauantaina aurinkoisessa säässä. Torilla olisi varmasti tullut piipahdettua ruokaintoilijana muutoinkin, mutta lisäpontta vierailuun toi Annukan pesti Keski-Suomen Maa- ja kotitalousnaisten yrtti-infon vetäjänä. Infopöytä kuului Keruutuotteet Keski-Suomessa -selvityshankkeen tapahtumiin. 

Maa- ja kotitalousnaisten villiyrtti-infopöydässä tutustuttiin
villiyrtteihin ja niiden käyttömahdollisuuksiin.

Infopöydässä Annukka arvuutteli herkkutorilla kävijöiltä, mitä ihania syötäviä yrttiherkkuja pöytään koottu yrttinäyttely piti sisällään. Omien lajintunnistustaitojen lisäksi pöydässä pääsi tutustumaan myös yrttiherkkuihin mesiangervokeksien muodossa, ja saipa mukaan keksien ohjeenkin halutessaan. Infopöytä olikin lähes torin loppuun asti suosittu ja Annukka pääsi jakamaan yrttitietoutta kiinnostuneille. Tällä aikaa seikkailin itse pihalla tutustumassa muihin kojuihin sekä etenkin vasta avatuun kahvila Muistoon, jossa en aiemmin ollutkaan vieraillut. 

Yrtti-infopisteellä pääsi testaamaan omia yrttitunnistustaitojaan.

Toivolan Vanhan Pihan tunnelma kokonaisuudessaan on ihanan keskieurooppalainen, kaukana tavanomaisista kliinisistä kauppakeskuksista ja automarketeista, joihin Suomessa on saanut tottua. Pihan harkitut yksityiskohdat ja kauniit rakennukset ilahduttivat silmää. 

Orvokkitynnyri.

Vanha polkupyörä on päässyt pihaistutuksia somistamaan.

Vanhan synnytyslaitoksen vierustaa koristivat
asianmukaisesti rattaat.

Kahvila Muisto osoittautui yllättävän suureksi ja ilahduttava yllätys oli iso terassi, jolla päivänpaisteesta saa nauttia koko päivän. Herkkutorin aiheuttama vilinä näkyi kahvilassakin runsaina asiakasmäärinä ja odotteluna, mutta herkut ja puitteet kyllä korvasivat tämän moninkertaisesti. Muiston terassilla tuleekin varmasti vietettyä monta ihanaa kesähetkeä!

Kahvila Muiston aurinkoisen tunnelmallista terassialuetta.

Muiston antimista valikoituivat testiin herkullisen näköinen ja odotukset täysin lunastanut tomaattinen mozzarella-vuohenjuustopiiraspala sekä jännittävän kuuloinen virvoitusjuomakokeilu: Nokian Panimon Puolukkalimonadi. Omaan makuuni tämä punainen kuplajuoma sopi todella hyvin, ollen raikas eikä ollenkaan äkkimakea, kuten monet muut limonadit. Tästä löytyikin mahtava alkoholiton janojuomavaihtoehto Muiston terassille. 

Kauniin punaista puolukkalimonadia.

Herkkujen lisäksi kahvila Muisto tarjoili myös musiikkia,
kun terassialueella esiintyi herkkutorin vieraiden iloksi
Laajavuoren Pelimannit.

Pihalla oli tarjolla herkkujen ja musiikin lisäksi myös taidetta: makasiineissa oli esillä Aune Rintalan tilkkutyö- ja koskettelukirjanäyttely ja Kellarigalleriasta löytyi Sofia Koistisen upea saaristoaiheinen valokuvanäyttely. Mahtavaa, herkkuja kaikille aisteille!

Sofia Koistisen valokuvat olivat varsinaista silmänruokaa.

Alun perin pienenä piipahduksena aiottu käyntini Hermannin Herkkupihalla venähtikin huomaamatta monen tunnin mittaiseksi. Pihan tunnelmassa viihtyi ja kotiin lähtiessä tuli ostettua herkkuja vähän joka kojusta: pihalta suuntasimmekin ystävien kanssa yhteistuumin piknikille nauttimaan herkullisista Martinmäen pippuri- ja chilisavulohipaloista. Näiden lisäksi mukaan tarttui myös tulevien päivien varalle Pienikankaan highland-nautaa, Koivuniemen lammastilan lammasbratwurstia sekä NojosHyvän tyrnihyytelöä. Monta herkullisen näköistä paikallistuotetta jäi vielä testaamatta, mutta onneksi Hermannin herkkupiha -tapahtumia järjestetään kesällä muutaman viikon välein!

-Lily

perjantai 24. toukokuuta 2013

Koivukermaa

Koivupannacotta on ihanan
kesäinen jälkiruoka.
Innostuin testailemaan jälleen uudenlaista villiyrtti-ideaa: pannacotan maustamista koivunlehdillä. Villiyrttireseptiikka kun tuntuu hitusen painottuvan leivonnaisten ja suolaisten ruokien puoleen, niin ajatus kesäisestä jälkiruoasta tuntui houkuttelevalta. Koivunlehtien sesonki on parhaillaan, joten niitä kannattaa kerätä talteen ja esimerkiksi kuivata tai pakastaa tulevaa käyttöä varten. Mikä olisikaan ihastuttavampi muisto kesästä talven pitkinä pimeinä iltoina, kuin suloisesti koivulta maistuva jälkiruoka?

Tähän pannacottaan hain hieman keveyttä korvaamalla osan reseptin kermasta maidolla. Maidon lisäksi voi varmaan hyvin kokeilla myös esimerkiksi turkkilaista jugurttia, joka tällöin tulee sekoittaa seokseen vasta liivatelehtien sekoittamisen jälkeen. Jugurtti tuo pannacottaan hapokkuutta, jolloin jälkiruoan seuraksi voi hyvin kokeilla vaikka lorausta kuusenkerkkäsiirappia tai makeita marjoja.


Koivupannacotta
4 annosta

2 liivatelehteä
5dl kuohukermaa (tai 3dl kuohukermaa ja 2dl maitoa)
1tl bourbonvaniljajauhetta
0,5dl sokeria
0,5dl nuoria koivunlehtiä

Laita liivatelehden likoamaan kylmään veteen. Mittaa kuohukerma (tai kermamaitoseos) paksupohjaiseen kattilaan. Lisää joukkoon vaniljajauhe, sokeri sekä koivunlehdet. Keittele seosta kymmenisen minuuttia. Siivilöi koivunlehdet pois. Puristele lionneista liivatelehdistä ylimääräinen vesi pois ja liota ne mukaan seokseen. Jaa annosmaljoihin ja hyydytä jääkaapissa kolmisen tuntia, tai kunnes ovat hyytyneet. 

--
Aika nappiin meni mielestäni tämä jälkiruokakokeilu! Sain taas yhden lisäsyyn kerätä pakkaseen koivunlehtiä, jotta tätä herkkua voi tehdä myös talvella. Muistattehan kerätä ainoastaan ehjiä, puhtaita lehtiä , maanomistajan luvalla tietenkin. 

-Lily

P.S. Huomisella Toivolan vanhalla pihalla pidettävällä Hermannin Herkkutorilla on myös Annukka Keski-Suomen Maa- ja kotitalousnaisten yrtti-infopisteellä jakamassa yrttitietoutta ja lisää herkullisia villiyrttivinkkejä!

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Villikataja Cuisine

Ravintolapäivän pöytä ja innokas ravintoloitsija odottelemassa ensimmäisiä
asiakkaita. (Kuva Joni Tuononen.)

Intouduin ottamaan osaa viime viikonlopun Ravintolapäivään, ja mikäs olisi sen hauskempi teema kuin villiyrtit! Ravintolapäivää edeltävällä viikolla töissä sattui kaikenlaisia ikäviä vastoinkäymisiä ja muutamaa päivää aiemmin mietin jo, pitäisikö minun perua koko ravintolapäiväosallistuminen, kun aikaa ei tahtonut millään riittää iltaisin leipomisiin ja suunnitteluihin. Onneksi kuitenkin sain vielä edeltävänä iltana siskon avuksi ja tämä taittelikin upeita tarjoiluastioita vanhoista aikakauslehdistä sekä teki taikojaan sämpylöiden kohdalla (joillakuilla se hiivataikinajauhopeukalo vaan on vielä omaanikin parempi). 

Ravintoloitsijan iloksi asiakkaita riitti tasaisesti lähes koko ajan ja villiyrtitkin
kiinnostivat yllättävän montaa asiakasta. (Kuva Joni Tuononen.)

Ravintolapäivä valkenikin varhaisella herätyksellä yön leipomisten ja muutamien tuntien unien jälkeen.  Olimme saaneet kahden muun ravintolapäiväravintolan kanssa tilat Veturitalleilta, joten sijainti oli varsin keskeinen. Veturitalleille tosin on kotoamme jonkin verran matkaa, joten ruokien ja rekvisiitan siirtoon piti varata hetki. Onneksi parempi puolisko oli lupautunut roudausavuksi ja muutoinkin jokapaikanmieheksi käyden muun muassa vaihtamassa vaihtorahaseteleitä kolikoihin ja hääräten tiskin takana rahastajana. Asiakkaita riitti lähes koko nelituntisen ajan, jonka Veturitallit olivat ravintolapäivään varanneet. Ehdoton suosikki oli jo vanha ravintolapäiväkonkari Lotta kaverinsa Jetron kanssa pitämällään japanilaisella lounasravintolalla, eikä syyttä: herkkua ovat Lotan kokkailut aina olleet! Herkkuja ovat olleet myös Heidin leipomukset. Heidi piti toisella puolella Herkkupuoti Nam! -nimistä leivonnaisravintolaa. Ah, ne banoffeeleivokset, mutakakut, porkkanakakut ja appelsiinisima! Oli puodissa tarjolla muitakin herkkuja vielä, mutta listattuja herkkuja pääsin vaihtokauppahengessä testailemaan ja tykkäsin todella paljon kaikista. Varsinkin banoffeeleivokset  ja raikas appelsiinisima veivät kielen mennessään.

Ravintolapäivän aikana ehti myös jutustella viereisen kojun Herkkupuoti
Nam!:in Heidin kanssa. Mikä lie innostava aihe ollut meneillään, varmaan
Heidin tekemien herkkujen kehuminen.  (Kuva Joni Tuononen.)

Villikataja Cuisinen ravintolapäivän ruokalistahan koostui siis seuraavista tuotteista: 

Villiyrteillä ryyditetty sämpylä siankärsämö-savukirjolohitäytteellä
Villiyrteillä ryyditetty sämpylä siankärsämö-salaattijuustotäytteellä
Mesiangervocookie

Kaikkien annosten kanssa sai valintansa mukaan joko pina coladan makuista mustaa jääteetä tai villiyrttistä jääteetä. Villiyrttijuomaan liittyi myös nimikilpailu, jossa ravintolan asiakkaat saivat äänestää yrttijuomalle mieleistään nimeä tai ehdottaa omaa ideaansa. Viileässä yrttihaudukkeessahan oli siis mesiangervoa, pihlajaa, omenaa sekä ripaus tuoretta inkiväärinjuurta. Juoman makeutuksena toimi hunaja. Nimivaihtoehtoina olivat 1. Verso 2. Juhannustaika ja 3. Pohjan Neito. Näistä vaihtoehdoista Pohjan Neito ja Juhannustaika saivat yhtä monta ääntä ja tulivat täten tasoihin. Valmiiden vaihtoehtojen lisäksi yrttijuoman nimeksi ehdotettiin myös kaunista Kesän kosketus -nimeä, joka vetosi ainakin yksijäseniseen raatiin kovasti. Nimikilpailun voittaja on arvottu ja hänelle on lähtenyt tieto voitosta. Palkintonahan oli siis osallistuminen joko toukokuiseen villiyrttiretkeen tai heinäkuiseen myrkkykasviretkeen, voittajan kiinnostuksen mukaan.

Villiyrttijuoman nimikilpailun tulokset. Kyllä, tiedenörtti teki graafin.

Kaiken kaikkiaan ravintolapäivä oli jännittävä ja hauska kokemus, vaikka edeltäneen viikon yllätyskäänteet tekivätkin siitä odotettua haastavamman. Päällimmäisen väsymyksen hälvetessä ehdin jo pohdiskella osallistuvani uudestaan elokuiseen ravintolapäivään. Ravintolaideakin on jo hahmottunut, mutta katsotaan silti vielä lähempänä tapahtumaa, miltä vaikuttavat muut aikataulut. Villikataja Cuisine kiittää ja kumartaa tältä erää, kiitos kaikille ravintolassa asioineille!

-Lily

P.S. Itselläni ei luonnollisestikaan ollut paljoa mahdollisuuksia kuvata Villikataja Cuisinen kojua, joten jutun kuvat on ystävällisesti saatu muualta. Muutama lisäkuva ilmestynee myös tapahtuman Facebook-sivulle ja sinne voitte myös käydä lisäämässä omia kuvianne kaikkien iloksi, mikäli asioitte Villikataja Cuisinessa ja otitte kuvia. 

maanantai 20. toukokuuta 2013

Hiukset puhtaaksi nokkosella

Kävin keräämässä yrttejä korillisen viime viikonloppuna intoa täynnä, olinhan minäkin päässyt pitkästä aikaa yrttimetsälle. Keräsinkin sellaisia aineksia, joille tiesin löytyvän käyttöä heti samana päivänä tai viimeistään seuraavana aamuna. Koriini kertyikin niin mesiangervoa ja pihlajaa hiostusta varten kuin vuohenputkea ja maitohorsmaa pannulla paisteltavaksi. Huomioni kiinnittyi kuitenkin näiden lisäksi pieniin ja terhakkaisiin nokkosenalkuihin. Pian muistin, että olin talvella suunnitellut jo testaavani kesällä nokkosta shampoonteossa.

Pieniä, ihania, poltinkarvallisia

Ohessa on ohjeet nokkosshampoolle. En tiedä vielä miten hyvin tämä omassa tukassani toimii, sillä shampoon tulee kypsyä kuusi viikkoa. Oma hiuslaatuni on ollut aiemmin hyvinkin ohut ja liukas, mutta palasaippua on tehnyt siitä hieman karheamman ja hitaammin rasvoittuvan. Edelleenkin kaipaan shampooltani etenkin hyvää puhdistustehoa. Huuhteluna käytän laimennettua etikkavettä, joka on kätevästi suihkepullossa. Ilman sitä hiukset tuntuvat jäävän helposti tahmean ja hieman lähmäisen tuntuisiksi.
Onneksi itsetehdyn saippuan kanssa ei ole vaarallista, vaikka tehty shampoo ei olisikaan omalle hiustyypille se paras mahdollinen. Sen tilalla voi testata jotakin toista reseptiä ja käyttää kelvottoman shampoonsa vaikkapa käsisaippuana.

Jollet ole tehnyt ennen saippuaa kylmämenetelmällä, kannattaa siihen tutustua esimerkiksi lukemalla Saara Kuhan kirja "Käsintehtyä saippuaa" tai jokin vastaava. Kuvailenkin valmistuksen lähinnä yleisluontoisesti eli en mene kylmämenetelmän yksityiskohtiin, vaan oletan että lukija tuntee sen pääperiaatteissaan. Shampoon ylirasvoitusprosentti on 3,5. Kaakaovoi tekee siitä melko hoitavan, kookosrasva puolestaan puhdistavan. Herkästi rasvoittuvalle tukalle kaakaovoi on varmaan liian hoitava eli pohdiskele miltä oma hiustyyppisi tuntuu ennen kuin käyt toimeen. Toki ylirasvoitusta nostamalla tämä resepti toimii varmasti myös vallan mainiona ja erityisen hellävaraisena käsi- tai suihkusaippuana.

Nokkossshampoota ovat kuvassa olevat vihreät kukat


Nokkosshampoo


180 g riisinleseöljy
160 g kookosöljy
60 g kaakaovoi
100 g rypsiöljy
190 g nokkosen keitinvesi
71 g lipeä
nokkossilppua (tuoretta nokkosta noin 1-2 dl)

Tuoksuna eteeriset öljyt:
10 tippaa rosmariiniöljy
5 tippaa piparminttu
5 tippaa sitruunaruoho

Kaadoin nokkosenlehdet pieneen kattilaan, lisäsin vettä juuri sen verran että olivat nätisti peitossa (2-2,5 dl). Keittelin kaikessa rauhassa, jotta aineet varmasti irtoaisivat. Siilasin erilleen keitinveden ja nokkosenlehdet. Lehdet leikkelin saksilla pieneksi silpuksi. Annoin keitinveden jäähtyä huoneenlämpöön ja sekoitin siihen lipeän. Sulatin kiinteät rasva ja sekoitin ne öljyihin. Sekoitin joukkoon jäähtyneen nokkosmehun ja sekoittelin. Kun saippua saavutti keskipaksun kiisselivaiheen, lisäsin mukaan tuoksut ja nokkossilpun. Massa tuntui kiisselöityvän nopeasti ja sen kovettuikin muotteihin valamisen jälkeen nopeasti.

Saippua oli valmista irroteltavaksi jo noin 12 tunnin päästä valmistuksesta. Nyt se odottaa kypsymistään, kuuden viikon päästä pääsenkin siis testaamaan tätä shampoota omassa tukassani. Onneksi odotuksen tuskaa lievittää vastakypsynyt muna-olutshampoo, joten voinkin loppukesästä hyvin vertailla tätä, olutshampoota sekä aiempaa kamomilla-porkkanareseptiäni toisiinsa.


Iloisia hetkiä saippuan parissa!

-Annukka

torstai 16. toukokuuta 2013

Kevätruokaa

Juustoinen maitohorsmakeitto.

Parhaillaan vietetään luonnonyrttien ja villivihannesten kulta-aikaa: luonto pursuilee tuhlailevasti mahtavia makuja ja herkullisia kasveja. Tätä maitohorsmakeittoa kelpaa kokeilla tottumattomammankin villiyrtteihin tutustujan, sillä keiton juustoinen ja miedosti yrttinen maku maistuu varmasti monelle. Keitto toimii oivallisesti esimerkiksi alkupalana tai iltapalana. 


Juustoinen maitohorsmakeitto 
noin 4 annosta

2 sipulia 
tilkka oliiviöljyä
8dl vettä
reilu 1/2dl tuoreita nokkosenlehtiä (tai 1rkl kuivattuja)
2dl pieniä maitohorsmanversoja
150-250g koskenlaskijaa (perineinen)
rouhaus mustapippuria
1rkl jauhoja (ja tilkka vettä)

Kuori ja silppua sipulit. Kuullota sipulisilppua kattilan pohjalla oliiviöljytilkassa. Ryöppää nopeasti tuoreet nokkosenlehdet. Puristele vesi pois ja lisää sipulisilpun kanssa kattilaan. Kuivatun nokkosen voit murustella suoraan kattilaan. Hämmennä pari minuuttia ja lisää vesi. Silppua sekaan maitohorsmanversot saksilla. Pilko myös koskenlaskija pieniksi palasiksi ja lisää joukkoon. Jos haluat miedosti juustoisen keiton, käytä vähemmän juustoa. Tuhdimpi keitto tulee, kun käyttää koko juustopakkauksenkin. Keittele miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia. Mausta mustapippurilla ja tarvittaessa suolalla. Sekoita jauhot vesitilkkaan ja suurusta keitto. Anna vielä kiehahtaa, kunnes suurus sakeuttaa keiton. Jos haluat tasaisemman keiton, voit lopuksi vielä soseuttaa sen sauvasekoittimella. Nauti esimerkiksi lämpimän paahtoleivän tai patongin kanssa. 

- Lily

P.S. Myös Annukka on aiemmin kokkaillut hieman toisentyyppistä maitohorsmakeittoa

maanantai 13. toukokuuta 2013

Kevät, ihana kevät

Olimme äitienpäivänä kävelemässä koko perheen voimin lähimaastoissa. Ilmassa oli aavistus kesää lämpimänä paistavassa auringossa ja puiden kirkkaanvihreissä silmuissa. Samalla kevät muistutti itsestään navakkana tuulena ja järven selältä huokuvana viileytenä.

 

Luonto näytti edelleen olevan talven jäljiltä harmaa. Maa oli täynnä kuolleita lehtiä, puut olivat vielä lähes kaljuja ja vehreys antoi vielä odottaa itseään. Kuitenkin kun malttoi nöyrtyä ja kumartua alemmas, sitä huomasi pian että pienet taimenalut puskivat ylöspäin ahkerina ja vahvoina. Huomasinkin pian vain pyöriväni ihastelemassa minikokoisia kasveja ja nuuhkimassa maan tuoksua. Koko luonto ympärilläni tuntui huutavan pitkän talven jälkeen "Elossa, elossa!"

Ja minä huumaannuin tuosta kutsusta, kuten jokaisena keväänäni.








Tunnistatko tutut yrttikasvit, kun ne ovat vielä näin pikkuriikkisiä? Klikkaamalla kuvat saa vielä hieman isommiksi, jolloin tiirailu helpottuu. Kommenttiosiosta voit tarkistaa lopuksi, osuivatko valistuneet arvaukset miten kohdalleen.

Ihania yrttiretkiä kaikille, satokausi on parhaillaan alkamassa!

-Annukka

perjantai 10. toukokuuta 2013

Arkiseikkailu luolajahdissa

Perjantain ja ikkunan takana takovan tihkusateen kunniaksi on hyvä muistella aiemmin tehtyjä retkiä. Kävimme seikkailemassa muutama viikko sitten, kun tahdoimme löytää kotini lähellä huhujen mukaan sijaitsevan luolan. Tiesimme, että kyseinen luola sijaitsee Jyväskylän Haukkalassa, lähellä Haukkalan lähdettä. Tarkemmista koordinaateista meillä ei ollut aavistustakaan. Joku pikkutarkempi olisi tästä varmasti hermostunut, mutta meistä tämä oli erityisen hauska lisä retkeen. Fiilis liikkeelle lähtiessä olikin kuin vanhan ajan löytöretkeilijöillä, kun suuntasimme toiveikkaina kuusikkoon ja kohti kalliorinteitä.

Hauskinta puuhassa olikin kuljeskella rinteitä ristiin rastiin toiveikkaana ja kurkkia milloin minkin mättään yli: Joko tuo olisi luola? Eikö tuo kieleke näytä aivan siltä, että se voisi kätkeä päälleen luolan? Eikun hetkinen, tuohan se ilmiselvästi on!

Kalliorinteitä ja kosteutta piisasi
Vettä tuli välillä noroina
Lopulta oikea kohta löytyi kalliorinteestä ja pääsimme kipuamaan luolan suuaukolle. Olin aiemmin pelännyt, että maasto olisi oikeasti haastavaa, mutta luola yllättikin helppokulkuisuudellaan, perille kun pääsi käytännössä miltei kokonaan polkuja pitkin. Kantorepun kanssa liikkuvana en olisi jyrkemmille rinteille edes uskaltautunut.

Itseni kaltainen pitkä nainen joutui nöyrtymään toden teolla ja paitsi painamaan päänsä, myös kulkemaan kylkimyyryä kyykkyasennossa päästäkseen sisälle kallionkoloon. Mies jäi suosiolla ulkopuolelle pitämään huolta pienimmästä retkikuntamme jäsenestä.

Luolan suu sisäpuolelta kuvattuna

Olin odottanut, että luola olisi hyvin pieni ja lähinnä syvennys kalliossa. Se laajeni kuitenkin ahtaan suuaukon jälkeen yllättävän tilavaksi ja korkeaksi. Pystyinkin seisomaan sisällä ongelmitta pystyssä ja edessäni avautuvassa onkalossa olisi mahtunut useampikin ihminen istuskelemaan lattialla leppoisasti.

Ylöspäin aukeava maisema
Valoa pääsi sisään koloista
Luolan katossa ja seinissä kulki selkeitä railoja, joista sisään siilautui päivänvaloa. Vaikka olinkin siis lähtenyt uskaliaasti liikkeelle ilman taskulamppua, luolassa näki ongelmitta ilman valonlähdettäkin. Luolassa olisikin mielellään viettänyt pidemmänkin tovin ihmettelemässä, mutta minun oli palattava takaisin ulos ja luovutettava luola vuorostaan puoliskoni tutkittavaksi.

Luola aukesi yllättävän isoksi
Luolan suuaukko vielä lähtiessä kuvattuna

Luolasta palatessa tuntui hullulta, miten lähellä se oli vilkkaasti liikennöityjä teitä ja asuintaloja. Itsekin olimme asuneet jo jonkin aikaa aivan lähialueella, emmekä olleet useampaan vuoteen edes tienneet, että alueella oli luola.



Haukkalan luola olikin hauska muistutus siitä, että aina ei tarvitse lähteä pitkälle löytääkseen jotakin jännittävää. Riittää, kun avaa silmänsä ja tarkkailee ympäristöään uteliaana. Nyt kun säät ovat lämmenneet ja lumet kaikonneet, kannattaakin keväästä nautiskella täysin rinnoin ja suunnata esimerkiksi tulevana viikonloppuna metsään. Myös yrttikasvit ovat alkaneet nousta, joten retkeltä ei tarvitse palata tyhjin käsin.


Ihanaa viikonloppua kaikille!

-Annukka





tiistai 7. toukokuuta 2013

Lempeä karpalohilloke

Juustokakkua New Yorkin tyyliin ja lempeää
karpalohilloketta kaveriksi.
Alkuvuodesta vietimme paremman puoliskoni valmistujaisia. Luonnollisesti suunnittelin juhliin tarjottavia ja hain inspiraatiota eri lähteistä. Lopulta juhlakakuksi valikoitui paistettu juustokakku. Sen makeutta taittamaan pyöräytin pakastimen lopuista karpaloista kirpeän karpalohillokkeen. Kirpeyttä taittamaan hilloke sai joukkoonsa hieman mausteita, jotka sopivatkin oivallisesti yhteen. Lopputulos ei ollut liian selkeästi esimerkiksi jouluinen, vaan mausteet maistuivat joukosta mietona vivahduksena. Tämä hilloke sopii erinomaisesti makeiden leivonnaisten seuraksi, maustettiinpa sillä myöhemmin myös hyydytettävän juustokakun täytteitä.


Lempeä karpalohilloke

200g karpaloita
reilu 1dl hillosokeria
1/2dl vettä
1/2 maustemitallinen inkivääriä
1tl kanelia

Mittaa kaikki ainekset kattilaan. Keitä noin 20 minuuttia välillä sekoitellen, kunnes osa marjoista hajoaa. Voit halutessasi hieman painella marjoja kattilan reunaa vasten, mikäli pidät sileämmästä lopputuloksesta. Tölkitä puhtaisiin (kuumennettuihin) tölkkeihin. Ohjeesta tulee noin vajaa puoli litraa valmista hilloketta.

-Lily

perjantai 3. toukokuuta 2013

Kessua kehräämässä

Tuotteen elinkaari koirasta langaksi.

Koirankarvainen tervehdys kaikille Villikatajan blogin lukijoille Tampereelta! Annukka ja Lily heittivät minua vieraskynäpyynnöllä vähän aikaa sitten, kun satuin puhumaan ensin mainitun kanssa eräästä kehräyskurssista, jolle osallistuin jokin aika sitten. Kehräys jo sinällään sopinee tämän blogin lunnonmukaiseen tee-se-itse-henkisyyteen mukavasti, mutta myös materiaali oli vallan poikkeuksellinen, sillä lankaa tehtiin koirankarvoista.

Minulla on pian kolme vuotta täyttävä keeshond-rotuinen narttukoira Luna. Keeshond eli kessu on pörröinen, kippurahäntäinen pystykorva, jonka varmin tunnusmerkki on paksu ja runsas turkki. Kaksikerroksinen turkki koostuu karkeasta ja likaa hylkivästä päällyskarvasta sekä pehmeästä ja huokoisesta pohjavillasta. Turkinhoito on meidän perheessämme jokaviikkoinen rutiini, ja jokaisen harjauskerran yhteydessä minulle jää käteen melkoinen tuppo karvaa, tarkalleen ottaen tuota pohjavillaa.

Kerättyä koirankarvaa.

En ole varmaan ainoa keeshondin tai muun turkkirotuisen koiran omistaja, joka on aina jemmannut irronneet harjaus/trimmausvillat kaapin pohjalle paperipussiin vakuutellen itselleen, että kyllä niille vielä käyttöä löytyisi tulevaisuudessa. Rehellisesti myönnettynä yleensä tämän sorttiset ”kyllä jokin päivä” – visioni ovat kohtalokkaita ikuisuusprojekteja, jotka päättyvät ennemmin tai myöhemmin paremman puoliskon käämien palamiseen tai koko asian auvoiseen unohtumiseen. Nyt asiaan tuli kuitenkin ilahduttava muutos, kun Tampereella järjestettiin helmikuussa koirankarvojen kehräyskurssi Ilmoittautumisintoani ei laskenut edes tieto siitä, että peukaloni tuntuu jämähtäneen jo varhaislapsuudessa keskelle kämmentä ja että lahjakkuuttani käsitöissä voi parhaimmillaankin kuvata ailahtelevaiseksi.

Yhden harjauskerran tulos.

Pakkasin aurinkoisena sunnuntaina Lunan karvakassin käsivarrelleni ja läksin matkaan. Minun kanssani samalla kurssilla oli yksitoista muuta innokasta, ja täytyy myöntää, että alkuesittelyjen aikana koin vastustamatonta tarvetta valua lattialle ja poistua kaikessa hiljaisuudessa naapurihuoneessa käynnissä olevalle lasten keramiikkakurssille: likipitäen kaikilla muilla kurssilaisilla oli vuosien mittainen käsityötausta, perintörukki porstuassa odottamassa ja mukaan pakattuna koirankarvojen lisäksi omia alpakanvilloja, puikkoja, kutimia ja hahtuvalankoja. Koin oloni kohtalaisen altavastaajaksi ryppyisen lähikaupan paperikassini ja epätoivoiseen mutruun vääntyvän naamani kanssa.

Jos oli kurssilaisten käsityötaidoissa eroja, myös koirankarvoja riitti joka lähtöön; minun kessunvillojeni lisäksi pusseissa käsittelyä odottivat niin saksanpaimenkoiran, vesikoiran, hollanninpaimenkoiran, partacollien, lapinkoiran, bordercollien kuin samojedinkin karvat. Opettajamme mukaan likipitäen kaikki koirarodut muuttuivat kyllä langaksi osaavissa käsissä, jos turkissa vain oli tarpeeksi pituutta (alle kolmesenttistä karvaa ei edes kannattanut lähteä kehräämään, mutta sitä pidemmällä materiaalilla mahdollisuuksia jo oli).

Keräily kannattaa.

Kehräämistekniikka ja villan käsitteleminen käytiin läpi lyhyessä, mutta kattavassa esittelyssä, jonka jälkeen meidät patistettiin muitta mutkitta töihin. Rukkeja oli kahta sorttia: vanhemmanmallisia yhdellä jalalla käytettäviä ja hieman uudempia, joissa hyödynnettiin molempia jalkoja polkemisessa. Rukin lisäksi meille ojennettiin myös kaksi karstaa, joilla koirankarvat oli tarkoitus esikäsitellä. Tunsin oloni pajavasaraa ja alasinta käyttäväksi kömpelöksi herneaivoksi hienomekaanisen kellosepänpajan keskellä raahatessani rukin ja karstat penkkini äärelle ja käydessäni töihin. Onneksi opettajamme oli kovin sydämellinen ja avulias, ja muutkin kurssilaiset suhtautuivat ymmärtäväisesti jatkuvaan voivottelevaan puheenpapatukseeni ja avunpyyntöihini. Harva meistä pääsi itse asiassa alkuun ilman jonkinlaisia käynnistymisvaikeuksia, joten mikään helppo laji koirankarvojen kehrääminen ei tuntunut olevan.

Ensimmäinen vaihe oli koirankarvojen karstaus. Pohjavillasta piti poistaa roskat ja takut, ja muuttaa sen rakenne mahdollisimman valmiiksi rukkia varten. Tämä tehtiin piikikkäillä ja järeillä karstoilla. Koirankarvoja napattiin parahultainen keko, joka painettiin toista karstaa vasten tuppo kerrallaan. Minä peitin karstan koko piikkipinta-alan villoihin kerralla, mutta tapoja oli kyllä yhtä monta kuin meitä karstaajiakin. Kun villat oli saatu karstaa vasten jotenkuten tyydyttäväksi massaksi, karstoja alettiin pikkuhiljaa siirrellä vastakkain harjaavalla liikkeellä. Tarkoituksena oli, että villat ja niistä hitaasti muotoutuva karvainen, huokoinen levy siirtyivät aina ikään kuin karstalta toiselle.

Karstaamisen käynnistelyä.

Pyöräyttävällä ranneliikkeellä pääsi havaintojeni mukaan tässä kohtaa parhaiten eteenpäin. Lopuksi kun karvoista oli tullut yhtenäistä, tasaista massaa, otettiin villat irti karstasta koputtelevalla, pyöreällä liikkeellä. Villalevystä rullattiin hahtuvainen ja kevyt puki, lepere (Lunan karvasta tehdyt pötkylät näyttivät omaan silmääni ihan vaaleilta toukilta tai madoilta ja taisin kutsua niitä ”löperöiksi” koko päivän). Osa kurssilaisista – ne joiden koirien karva oli liian liukasta, kovaa tai ohutta – joutui sotkemaan koirankarvan sekaan myös alpakan- tai lampaanvillaa tasalaatuisempaa materiaalia saadakseen, mutta minulla ei ollut tuollaisia huolia. Keeshondin pehmeä, vähän rasvainen ja kuohkea pohjavilla oli helposti käsiteltävää ja taipui karstoilla haluttuun muotoon puoliksi kuin itsestään (minä tein parhaani prosessia hidastaakseni, onnistuin tyylilleni uskollisesti muun muassa survomaan pikkurillini verille kahteenkin otteeseen karstojen käyttöä opetellessani).

Valmiita toukkia eli lepereitä rukille syötettäväksi.

Kun lepereitä oli pöydälle kasaantunut tusina, päästiin itse kehräämiseen. Opettaja tuli auttamaan minut alkuun rukin kanssa ja pyöritti itse rutinoitunein sormin ensimmäiset polkaisut puolestani. Seurasin tarkkaavaisena opettajan demonstraatiota. Minulle näytettiin, kuinka kehrääjän piti tarkkailla syntyvän langan kierteisyyttä, vanuttaa taemman käden sormilla sylissä odottavaa leperettä ohuemmaksi (jottei lankaan tulisi möykkyjä), laskea sen jälkeen toisella kädellä uutta villaa koneen syötäväksi ja samalla vahtia, ettei kierre pääsisi lepereeseen asti ja että rukin pyörän pyörimissuunta olisi oikea. Jollakin ilveellä myös vanhan lepereen loppuessa kehrääjän oli tarkoitus kyetä tahtia kadottamatta taikomaan uusi lepere sinne vanhan perään, jottei rukilta loppuisi syötävä kesken kaiken. Niin. Tässä oli vasta käsillä tehtävät asiat. Sen lisäksi sitä kirottua rakkinetta piti vielä koko ajan polkea tasaisesti niin, että lanka kulkisi, muttei villiintyisi ylikierroksille. Minusta homma kuulosti kokolailla yhtä helpolta kuin humalaisten pussihyppykisat sidotuin silmin ja olin vähällä jo todeta ääneen, että unohdetaan koko juttu.

Efektilanka on päivän sana?

Opettaja sai kuitenkin kehräämisen vaikuttamaan petollisen helpolta esimerkkiä näyttäessään: Tottuneissa sormissa lepereiksi pyörittelemäni Lunan villa alkoi heti kiertyä rukin oman aloituslangan ympärille harmaaksi, tasaiseksi keeshond-langaksi. Minä seurasin lumoutuneena vierestä: rukki näytti surisevan maagisesti eteenpäin kuin itsekseen ja lankaa syntyvän suorastaan tyhjästä. Olisin voinut toljottaa taitavaa ja niin helpolta näyttävää kehräämistä eittämättä tuntitolkulla, mutta opettajan apua kaivattiin muuallakin ja minun piti ihan liian pian itse hypätä puikkoihin. Opin välittömästi, että kokemus tosiaan toi varmuutta. Kauniin tasapaksulta äsken näyttänyt lankakeräni puuroutui välittömästi turvonneeksi, rastaperuukkimaiseksi pötkyläksi. Kierre karkasi alta aikayksikön langalta polveni päällä odotelleeseen, pahaa-aavistamattomaan lepereeseen, joka muuttui silmissä koirankarvaisesta putkesta jonkun harmaantuneen herran rokokoo-peruukista karanneeksi pulskaksi korkkiruuvikiharaksi.

Kirosin pääni sisällä ja yritin kieltä purren uudelleen. Seuraava yritys kiertyi ylikireäksi, ohueksi luiruksi ja napsahti poikki heti kahden polkaisun jälkeen. Sen jälkeen kaikki sujui suorastaan epäilyttävän hyvin siihen asti, että tajusin unohtaneeni polkea rukin pedaaleita. Kun sain jalkani liikkeelle, saatoin todeta rukin pyörineen väärään suuntaan ja puolalle keriytyvän lankani olevan täynnä vähemmän viehkoja solmuefektejä. Hiki alkoi kihota otsalle, roskiin menevien villatuppojen pino kasvaa ja muhkuroita, sattumia ja käänteitä riitti sekä langassa että yleisessä mielialassa.

Hei, sujuuhan tämä!

Vain puoli tuntia ennen kurssin loppumista sain sitten jonkinlaisen hehkulampun sytyttäneen oivalluksen, ja ihan käyttökelpoista lankaa alkoi syntyä yhä kiihtyvällä tahdilla. En tiedä sainko kiinni oikeasta tekniikasta vai kristallisoituiko opettajan neuvoista vihdoin jotain päähäni asti, mutta puolituntisen ajan surruttelin lankaa kasaan metrin toisensa perään kuin riivattuna. Loppukiristä huolimatta en ehtinyt saada aikaiseksi kuin yhden pienen lankakerän, mutta seuraavalla kurssikerralla tekniikan sisäistämisen jälkeen pääsinkin sitten sisälle kehräämiseen nopeammin. Tuolloin päädyin tekemään ihan oikeaa, neulontakelpoista lankaa. Nyt minulla on kaapissani kaksi kerää odottamassa – ne päätyvät kyllä Annukan puikoille, sillä en tunne oloani ihan vielä niin itsetuhoiseksi, että päättäisin kertarysäyksellä opetella myös neulomaan.

Todistettavasti lopputuloksena oli lankaakin.

Omien kokemuksieni perusteella uskaltaisin suositella (koirankarvojen) kehräämistä kenelle vain – jos minäkin kykenen moiseen, ei näppärämmillä ole hätäpäivääkään. Kurssin järjestivät yhteistyössä tamperelainen lemmikkialan yritys Lemmikkipalvelu Koiranpäiviä ja paikallinen käsityökoulu Näpsä.

-Silja

(tämän tekstin muunnelma on julkaistu Suomen Keeshond ry:n ”Kessu”-jäsenlehdessä)