sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Ensimmäinen

Viimeisin kuukausi on suorastaan kiitänyt ohitse. On ollut palaveria, tapaamisia, työjuttuja sekä oman ison harrastusprojektin huipennusta. Kun vihdoinkin kaikki kiirehtiminen oli ohi, päätin pyhittää viikon ensimmäiseksi syventymisviikokseni.

Minulla on nimittäin pyörinyt päässäni lista asioista, joita tahtoisin tehdä ja joihin tahtoisin syventyä. Osa on ihan konkreettisia asioita, osa taas enemmän päänsisäisiä juttuja. Jotkut kohdat ovat listallani olleet pitkään, toiset taas ovat syntyneet vasta äskettäin. Yhtä kaikki, niiden marinointi aikomuspinossa pidempään ei palvellut mitään tarkoitusta. Niinpä päätin ottaa ne työn alle tänä kevättalvena, yksi kerrallaan ja hiljakseen niihin paneutuen. Tästä ajatuksesta syntyivät siis syventymisviikkoni.


Ensimmäinen viikko piti sisällään sitä, mistä minulla oli ollut suorastaan pula viimeisen kuukauden ajan. Rauhallista, kiireetöntä aikaa. Lempeää läsnäoloa, inspiroivaa joutilaisuutta. Tuntui omituiselta seisoa maanantaina keskellä asuntoa ja tajuta, ettei minulla ollut kiire mihinkään. Toki tehtäviä asioita oli ja työtehtäviä löytyi pöydältäni useitakin, mutta millään niistä ei ollut hengenhätä. Kesken päivän saatoin hipsiä työkoneelta alakertaan, keittää pannullisen teetä ja venytellä raukeana veden kiehumista odotellessani. Sitten saatoin mennä teekupillisen kanssa sohvalle istumaan, vetää viltin päälleni ja vain olla.




Viikonloppuna elin hetki kerrallaan, jokaisesta tovista nauttien. Päivät olivat täynnä pieniä hetkiä, tytön naurua, kengän alla narskuvaa lunta ja auringon pilkahduksia. Me kävimme uimassa, nauroimme pisaroiden läiskyessä kasvoillemme ja ihmettelimme allasosaston ikkunoiden takana nousevaa aurinkoa, joka värjäsi lumisen maiseman kuparinpunaisellaan.


Tänään kävimme pitkällä retkellä pakkasen vaippaansa kietoneessa maailmassa. Aurinko oli pelkkä kelmeä hahmo pilviverhojen takana, joka vain silloin tällöin paljasti kasvonsa kainona. Maailma oli valkoisen, sinisen ja harmaan sävyjä, tuntuen jollakin tapaa etäiseltä ja vieraaltakin.

Pappilanjoen vesi virtasi yhä, usvahattaroiden liikkuessa mustan veden pinnalla. Vasta kahta päivää aiemmin olin kävellyt joen rantaa auringon paistaessa kirkkaimmillaan. Miten erilaiseksi se olikaan maiseman saanut, täyteen kirkkautta ja kaikkialla säihkyvää timanttipölyä! Nyt tilalla oli miltei epätodellisen näköinen ja viileä maisema, joka tuntui pysähtyneen hetkeksi kokonaan. Muita kulkijoita ei juurikaan ollut, vaan ympärillämme oli hiljaisuus. Me nojailimme sillan kaiteeseen ja kurkistelimme alas. Hengitys huurusi, ja pakkanen nipisteli poskia. Kotiin palatessa ajatukset täytti haave lämpimästä teekupista ja kiireettömästä iltapäivästä.



Viikko täydensi kuluneen kuukauden aikana ehtyneet voimavarat ja antoi tilaa myös ajatuksille, haaveille ja inspiraation oikukkaille puuskille. En ottanut paineita tai huolia mistään, enkä suostunut sopimaan yhtään ylimääräistä tapaamista. Ennen kaikkea minä olin, hengitin ja nautin, etenkin siitä täydestä kiireettömyydestä. Nyt minusta tuntuu, että jaksan taas lähes mitä tahansa.



-Annukka


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti