maanantai 31. maaliskuuta 2014

"Löytöretkeilijöitä ja muita eksyneitä"



Kun olin pieni, luin paljon erilaisia seikkailuromaaneja. Aarresaarta, Punainen sulka -sarjan romaaneja sekä hyllymetreittäin muita. Minua viehättivät etenkin vieraille maille sijoittuvat kertomukset, joissa sukellettiin kohti tuntematonta. Lapsena tunginkin usein housuntaskut täyteen ruisleivän känttyjä, roikotin kädessäni vesipulloa ja suuntasin pelotta lähimetsiin tutkimusmatkailemaan sisarusteni kanssa. Kotitaloni takapihalta alkoi metsä, joka levittäytyi lapsen näkökulmasta loputtomana. Yksikään nurkka, kanto tai kiviröykkiä ei jäänyt meille vieraaksi, kun löytöretkeilijän riemua tuntien kartoitimme metsämaita kuin kirjojeni sankarit konsanaan.



Minä rakastan edelleen tunnetta, joka minut valtaa kun astun vieraalle polulle. Se on sekoitus seikkailua, uteliaisuutta ja lupauksia. Koskaan en voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu tai minne polku lopulta mutkittelee. Joskus löydän upean siirtolohkareen, joskus vanhan rakennuksen peruskivet. Toisinaan minut palkitsee henkeäsalpaava maisema, toisinaan yllättävä määränpää:  "Tännekö tämä polku tulikin? En koskaan tajunnut, että tätä reittiä voi kulkea tänne"



Kun muutin syksyllä, harmittelin sitä, etten tiedä näiltä alueilta täydellisiä sienimaastoja tai sitä, mistä minun kannattaa mitkäkin yrtit kerätä. Harmini oli kuitenkin todellisuudessa pintapuolista. Jo tuolloin sisälläni kupli riemu, jota tunnen aina seisoessani uuden polun alussa. Tuntemattomat sienimaastot tarkoittivat, että minulla olisi edessäni useita retkiä tutustuen metsiin ympärilläni ja polkuverkostoihin, jotka niissä kiemurtelivat. Ilahduin syvänvihreistä sammalmatoista, rannalta löytämistäni vanhan tuvan perustuksista ja syvälle sukeltavan suppakuopan rinteistä. Kuljin lukemattomia päiviä vain ihaillen maisemia, etsien oikopolkuja ja nauttien luonnosta ympärilläni.



Eläkää pieni hetki löytöretkeilijänä. Voin luvata, että se kannattaa aina.

-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti