lauantai 24. toukokuuta 2014

Varrella laulavan joen

Retkipaikka jätti meille Tunti luonnossa -haasteensa. Lily ennätti omansa toteuttaa jo alkuviikosta, minulla sen sijaan piti kiirettä koko viikon. Luonnossa kyllä vietin aikaani joka päivä ulkoillessani tyttöni kanssa tai vetäessäni eri kursseja ja opetuksia. Silti ne eivät tuntuneet oikeilta hetkiltä toteuttaa haastetta. Halusin toteuttaa haasteen keskittyneemmin, valita sille jonkinlaisen kehyksen ja ujuttaa mukaan jotakin mielenkiintoista. Suunnitelma oli toki hyvä, mutta toisinhan siinä sitten lopulta kävi.


Tuntini luonnossa toteutuikin käytännössä vahingossa ja tarkemmin etukäteen suunnittelematta Seinäjoella. Suuntasinkin ensimmäistä kertaa kyseiseen kaupunkiin. Olin etukäteen tiedustellut vinkkejä mielenkiintoisista paikoista sekä ravintoloista alueelle Facebook-sivuillamme ja niitä sainkin, kiitoksia vain hurjasti ihanille ihmisille tietojensa jakamisesta. Aamupäivän asioiden hoitamisen jälkeen kuljinkin ltapäivällä ohi Lakeuden Ristin ja jatkoin matkaani Kyrönjoen haaraa pitkin, nauttien helteisestä säästä ja puiden tuomasta varjostuksesta.



Minulla ei ollut selkeää määränpäätä, kunhan vain kävelin. Kuljinkin jokea reunustavaa hiekkatietä pitkin ja nautin verkkaisesta tunnelmasta. Ilma oli painostavan kuuma, ilmassa leijui vahvana tuomen kukkien tuoksu ja vesi virtasi tummana uomassaan. Jalat vetivät kuin huomaamatta rantapolulle, joka vei lähemmäs vettä. Tunsin, miten pään täytti tuttu keveys ja huolettomuus. Aivan kuin vieressäni virtaavan veden, minunkaan ei tarvinnut huolehtia siitä minne suuntaisin, luonto vain kuljetti minua eteenpäin.


Kuljin joen rantaa, jossa puut riiputtivat oksiaan lähes veden pinnalla, luoden varjoisia siimeksiä ja lehtimajoja. Maa oli matalien kasvien ja sammalten peitossa. Kuljin kevein mielin, kunnes yllättäen askeleeni veivät minut joen mutkaan työntyvälle penkereelle. Istahdin ja totesin, että tähän minä nyt sitten jään. Purin tavarani, heitin kengät jalasta ja kaivoin kirjan esille. Istuin lukemaan, mutta sangen pian huomasin kuin vaistomaisesti vajuvani makuulle pehmeälle sammaleelle.


Joskus elämässä on hetkiä, jotka piirtyvät selkein vedoin mieleemme. Minulle nuo hetket ovat usein hetkiä, jolloin koen olevani tasapainossa maailman kanssa ja tietäväni, että kaikki ympärilläni on juuri niin kuin sen pitääkin olla. Puhdasta onnellisuutta, selkeänä ja kirkkaana. Tuon tunteen koin, kun makasin sammaleella. Vesi virtasi vierelläni tuttavallista lauluaan laulaen, lintujen huudellessa kutsu- ja varoitushuutojaan. Ilma oli helteisen seisovaa ja tuomen kukat ylläni levittivät huumaavaa tuoksuaan. Ilmassa leijui hitain liikkein lakastuvien kukkien terälehtiä. Tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi, jättäen minut salaiseen soppeeni muun maailman eläessä omaa elämäänsä jossakin kaukana.



En tiedä, miten pitkään makasin laulavan joen rannalla. Välillä luin, välillä makasin selälläni ja tuijottelin lehväkattoa ympärilläni. Toisinaan suljin silmäni ja vedin henkeeni tuon hetken tuoksua, toivoen etten koskaan unohtaisi sitä. Minut havahduttivat omista mietteistäni välillä niin vaativasti ääntelehtivä telkkä, kosiomenojaan pitävä lintupariskunta kuin oravakin, jota räkättirastas ajoi takaa. Viimeisenä mainittu syöksyi lähes kasvoilleni, tehden hätäjarrutuksen vain vajaan metrin päähän kasvoistani. Me tuijotimme hetken toisiamme, sitten orava teki äkkikäännöksen ja säntäsi lähimmän puun runkoa pitkin ylös. Minä tuijotin sen perään ja tunsin naurun kuplivan sisälläni.


Lopulta puhelimeeni asettamani kello soi, muistuttaen minua siitä, että junan lähtöön oli enää tunti. Nousin, pudistelin vaatteitani ja pakkasin verkkaisesti tavarani. Linnut jatkoivat lauluaan ja kuulin yhä oravatuttavani rapistelevan latvuksissa ylläni. Minun vuoroni oli kuitenkin lähteä, joten suuntasin polulle. Jokainen askel vei minua kauemmas lepopaikastani. Kääntyessäni vihdoin joen varrelta pois ja astuessani asvaltille, tuntui kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Ihmiset elivät omassa tahdissaan ympärilläni, tietämättä missä olin juuri ollut. Minä tunsin hymyn nostavan suupieliäni.


Etukäteen olin ajatellut, että tahdon tehdä tunnistani luonnossa jotenkin erityisen. Käydä katsomassa jotakin tiettyä luonnonnähtävyyttä tai keskittyä johonkin opettavaiseen ympärillämme. Lopulta suunnitelmilleni kävi, kuten niille kuuluikin käydä. Minä olin elänyt viimeiset viikot erilaisten myllerrysten ja myrskyjen keskellä. Sen sijaan, että koetin opettaa muita, luonto opettikin minua. Se tarjosi minulle lepopaikan, tilaisuuden vetää henkeäni. En tiedä olinko joen varrella tunnin, kaksi vai kolme loppujen lopuksi. Sillä ei ole mitään merkitystä. Kun suuntasin asemalle, tunsin oloni levänneeksi ja rauhalliseksi. Ja se riittää.

-Annukka

PS. Haastan mukaan seuraavat blogit omalta lukulistaltani:
Kotikemistin pieni paja - Kirppu
Signaturelli - Signe
Kotihiiren kolo - Maija
Muistiinpanoja - Hilja

Kaapatkaapa siis matkaanne tämä, jos teillä vain suinkin on aikaa ja intoa :)

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Uskaltauduin sinutkin haastamaan, kun olet laajennellut aihepiiriä myös ravinto/luontoaiheisiin :) Muutama blogi jäi haastolistalta pois suoraan, kun epäilin, ettei postaus olisi sopinut blogin yleiseen linjaan. Mutta toivottavasti innostut kuvailemaan!
      -Annukka

      Poista
  2. Kiitos haasteesta, osallistun varmasti tulevalla viikolla.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten kiva, jään mielenkiinnolla odottamaan :)
      -Annukka

      Poista