lauantai 26. heinäkuuta 2014

Tarinoita eläimistä ja niiden oikeuksista




Kesäloma on perinteisesti aikaa, jolloin lötkähdetään riippumattoon ja uppoudutaan hyvään kirjaan. Oma lukemisharrastukseni on kokenut kolauksen lapsen syntymän myötä, mutta sitkeästi olen yrittänyt ujuttaa arkeeni hetkiä kirja kädessä. Kesällä olenkin saanut luettua useammankin jonossa odottaneen opuksen loppuun ja aloitettua kokonaan uusia. Näiden joukossa oli kaksi blogin aihepiiriä sivuavaa teosta, joten niiden esitteleminen täälläkin lienee paikallaan.


Heikki Lehikoinen, Ole siviä sikanen, 2009 Teos

Ole siviä sikanen kokoaa yksiin kansiin kansamme vanhoja eläinuskomuksia. Kirja viihdyttääkin helposti niin luonnosta kiinnostuneita kuin kotimaiseen kansanperinteeseemme kallellaan olevia. Kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja eläväinen, unohtamatta kuitenkaan tarkkaa otetta tutkittuihin aineistoihin. Tietoa tarttuukin lukijan päähän kuin puolivahingossa, samalla kun nauttii kiehtovasti kirjoitetusta matkasta kansien välissä. Tekstiin onkin koottu pieniä tarinoita, uskomuksia, hokemia ja kirjoitusten pätkiä tarjoamaan katsausta siihen, miten kansamme on ennen vanhaan hahmottanut maailman ympärillään.

Kirjan pariin on helppo palata, vaikka lukukokemuksensa joutuisi pätkimään useammaksi kerraksi. Tästä oli iloa etenkin omalle rikkonaiselle lukutyylilleni. Teksti on jaettu helposti lähestyttäviin pienempiin palasiin ja kattaa koko muinaisen suomalaisen elinpiirin: viljelyn, metsästyksen, kalastuksen, kotieläimet ja elämän eri vaiheet. Se kertoo monia tarinoita, valottaa kansamme mielenlaatua ja tarjoilee vastauksia moniin pikkukysymyksiin. Itse huomasin törmääväni vanhoihin sanontoihin, nimiin ja seikkoihin, joiden merkitystä en ollut tätä aiemmin täysin tajunnut.

 
”Kateus vie kalatkin vedestä” on varmasti monelle tuttu hokema, mutta kirja tarjoilee sille konkreettisen merkityksen. Saalisosuuksista riidelleet kalastajat huomasivat yllättäen Oulujärvellä säynävien kaikonneen kokonaan. Eväkkäät olivat kyllästyneet keskenään toraileviin kalastajiin ja lähteneet nostelemaan kokonaan. Kalastajien täytyi olla varuillaan monen muunkin asian suhteen, mikäli hän mieli saalista saada: saalisvälineitä saatettiin silmätä pahantahtoisten naapureiden toimesta, kalastajakunnan jäsenten tuli tuntea tarkasti tietyt rituaalit ja veden asukkien kanssa kannatti olla hyvissä väleissä. Veden haltijoita lepyttääkseen saatettiin esimerkiksi kiinnittää verkkoihin pätkä punaista villalankaa veden väen villasukkatarpeiksi.

Kirja taustoitti muitakin minulle arvoitukseksi jääneitä asioita. Limasieniä opiskellessani olen törmännyt sieneen nimeltä paranvoi. Nimi on erikoinen, eikä kukaan osannut selittää minulle, mistä se tulee. Kirjasta huomasin löytäväni selityksen vahingossa. Para oli kissanhahmoinen noidan apulainen, jonka emäntä saattoi lähettää naapurin tiluksille. Siellä kissa tarrasi lehmän utareisiin ja raapi, kunnes sai juotua mahansa aivan täyteen maitoa. Matkalla takaisin emäntänsä tykö noitaeläin usein huomasi syöneensä liikaa ja saattoi oksentaa ylimääräiset maitotipat polunvarteen. Kotona se oksensi usein matkalla kermaksi tai voiksi muuttuneen maidon emäntänsä kippoon. Paranvoin nimi tulleekin siitä, että keltaisena polunvarrelta löytynyt limasieni on muistuttanut ihmisten mielissä näitä kissan jälkeensä jättämiä maitotippoja.

Ole siviä sikanen onkin helposti lähestyttävä, viihdyttävä ja opettavainen samalla kertaa. Kirja onkin kevyenä kesälukemisena mitä parhain.


Elina Lappalainen, Syötäväksi kasvatetut, 2012 Atena

Syötäväksi kasvatetut läpileikkaa koko kotimaisen lihantuotannon ja tarkastelee sen eri puolia sortumatta kaunisteluun tai kauhisteluunkaan. Kirja on voittanut vuoden 2012 Tieto-Finlandian, eikä syyttä. Se on puolueeton kuvaus kotimaisesta lihatuotannosta, sen karikoista ja onnistumisista. Lappalainen seikkailee tyylillisesti niin faktojen kuin omakohtaisten kokemusten ja mielipiteidenkin matkassa, mutta erottaa nämä kaksi selkeästi toisistaan. Hänen ajattelunsa on maltillista, pohtivaa ja eri näkökulmat huomioon ottavaa.

Kirja on kattava paketti pohjatiedoksi kaikille, joita ruoan matka tuotantotilalta lautaselle kiinnostaa. Lappalainen aloittaa pohjustamalla sitä, miksi eläimillä katsotaan olevan oikeuksia ja mikä merkitys niillä on. Sen jälkeen käydään läpi tuotantoprosessi askel askeleelta niin kanojen, sikojen kuin lehmienkin osalta. Vaikka oletin olevani kohtalaisen valveutunut ruoantuotannon suhteen, uutta tietoa riitti minullekin. Tuotantokuvausten jälkeen siirryttiin kertomaan Suomen lainsäädännöstä, sen valvonnasta sekä myös ongelmista. Suomi ei ole maailman kauheimmin tehoeläintuotantonsa hoitanut, mutta meilläkin on hurjasti parantamisen varaa. Kuluttajalla on myös suuri merkitys siinä, millaista lihaa tuotetaan ja miten paljon tuottajalla on varaa panostaa eläintensä hyvinvointiin.

Kirjan hankittuani sain kuulla muutamia paheksuvia kommentteja siitä, miten ruoantuotantoamme tarpeettomasti moititaan ja sen epäkohdilla mässäillään kohtuuttomasti. Lappalaisen tekstistä en näitä seikkoja löytänyt etsimälläkään. Kuvaus on hyvinkin kiihkoton kuvaus siitä, miten ruoaksi käyttämämme eläimet ovat eläneet ja miten ne kuolevat. Yksityiskohtia ei sievistellä, mutta niillä ei myöskään mässäillä.

Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, jotka lihaa lautaselta suuhunsa lappavat. Ehkä jos ymmärtäisimme, miten ruokamme elää, olisimme myös valmiit kunnioittamaan lihaa enemmän ja maksamaan siitä reilumman hinnan myös tuottajalle. Meidän valintamme ja kulutuksemme kun vaikuttaa siihen, miten ruokamme elää elämänsä.

-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti