sunnuntai 3. elokuuta 2014

Aulangon luonnonsuojelualueella

Kävimme kiertämässä puoliskon kanssa Hämeenlinnan alueella kaksistaan muutaman päivän ajan. Iltalenkkipaikaksi valikoitui helposti Aulangon luonnonsuojelualue. Olin vieraillut siellä itse joskus kouluikäisenä, mutta muistikuvani vierailusta olivat parhaimmillaankin hatarat.

Alue on helposti vaativammankin kulkijan saavutettavissa, kulkeehan alueen halki asvaltoitu kehätie. Tien varrella on viisi parkkipaikkaa, joten kovin montaa askelta ei halutessaan ole pakko ottaa. Tietä pitkin on myös helppo kulkea ja reitillä tulikin vastaan niin lastenvaunuja lykkiviä vanhempia kuin sauvakävelijöitkin.

Maastossa olivat kuvalliset opasteet
Me päätimme keskittyä Aulangon näköalatornin alueeseen, joten hurautimme autolla sen parkkipaikalle. Opasteet ohjasivat heti oikeaan suuntaan ja maasto alkoihin nousta välittömästi.
Kovin montaa askelta ei ollutkaan pakko matkalla autolta tornille ottaakaan. Jo tornin juurella avautui näköalaterassin muodossa mahdollisuus ihailla alempana olevaa maisemaa. Huikeat näkymät antoivatkin aavistuksia siitä, mitä varsinaisella näköalatornilla olisikaan meille tarjota.


Torni ei näyttänyt maasta käsin kovin korkealta, mutta rappusia ylös kiivetessä huomasi kyllä nousevansa melkoisen ylös. Helteinen keli teki noususta tavanomaista raskaamman. Ylimmällä tasanteella saattoi kuitenkin nauttia tuulenvirestä ja henkeäsalpaavasta maisemasta. Ymmärrän hyvin, miksi näkymää kutsutaan kansallismaisemaksi. Siinä kiteytyy monta asiaa suomalaisuudesta ja luonnostamme.

"Tervetuloa! Toivottavasti et pode korkeanpaikankammoa"
Ylimmän tasanteen maisemat
Tornivierailun jälkeen tahdoimme kiertää myös hieman polkuja ja laskeutua yli 300 porrasta alaspäin Karhuluolalle. Matka taittui joutuisasti maisemia ihastellen ja kasvilajeja bongaillen. Alhaalla meitä odotti jylhä karhuveistos, jonka muistin myös aiemmalta lapsuudenvierailultani alueelle. Tovin patsasta ihasteltuamme jatkoimme kiertelemällä polkuverkostoa, kunnes jalkamme väsyivät ja kuljettivat meidät takaisin parkkipaikalle.

Saatoin kuvata parisenkymmentä kasvilajia

Karhuluola rappusineen
Aulanko sai minut hieman kahtiajakoisiin tunnelmiin. Se oli toisaalta helposti saavutettavissa ja tämä näkyi myös palveluissa, joita puisto tarjosi. Kohde veti väkeä puoleensa huomattavasti ja erityisen ilahduttavaa oli lapsiperheiden määrä. Puistossa käykin vuosittain noin 400 000 kävijää, mikä tuntuu päätä huimaavalta määrältä. Toisaalta kaipasin rauhallisempien ja etäisempien luontokohteiden rauhaa ja autiutta. Maisemat olivat kuitenkin häkellyttävän upeat ja niitä oli ilo käydä katsomassa pitkästä aikaa.
Kannatti kiivetä
Aulangossa yhdistyi myös ihmisen kädenjälki luonnon muovaamaan maisemaan: kallion laella oli korkea näköalatorni ja kallioon oli louhittu tilaa suurelle karhuveistokselle. Väsymyksen iskiessä oli myös mahdollista poiketa hyvinvarusteltuun pikkukioskiin syömään leivonnaisia teen kera. Alueella onkin koskemattoman metsän lisäksi puistometsäalueensa lampineen ja niiden pitämiseen avaran puistomaisina käytetään paljon vaivaa. Ristiriidat olivat mielenkiintoisia ja herättivät kaikenlaisia ajatuksia siitä, miten vedämme rajoja itsemme ja luonnon välille.

Aulanko olisi mukava käydä kiertämässä jalan päiväretkenä koko perheen voimin. Toivonkin, että lähivuosina pääsen kiipeämään torniin uudelleen ja saan tutustua tarkemmin myös muihin alueen kohteisiin.

Ihania kesäretkiä kaikille!
-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti