tiistai 26. tammikuuta 2016

Unelmien pilvilinnoja ja haavehattaroita

 
Yksi pitkäaikaisimmista unelmistani toteutui viime keväänä Hedy-koiran myötä.

Meillä kaikilla on unelmia. Haaveita siitä, miten haluamme elämämme elää: millaisia ihmissuhteita tavoittelemme, millaisia valintoja teemme kuluttajina, missä haluamme käydä, mitä kokea ja nähdä...

Näin vuoden alussa moni tekee katsausta edelliseen vuoteen sekä suunnitelmia uuden vuoden varalle. Vaikka itse olenkin orientoitunut enemmän lukukausi-ajatteluun ja oma vuoteni tuntuu vaihtuvan kesän ja syksyn välimaastossa, on minullekin tänä vuonna tulevaisuuspohdinnat ajankohtaisia nyt vuoden alussa.

Upea, monipuolinen luontomme inspiroi jatkuvasti.


Eräs omista unelmistani toteutui kolme vuotta sitten, kun pääsin unelmatöihini tutkijaksi. Kiehtovat työt tempaisivat heti mukaansa ja seuraavan kesän vietinkin tiiviisti koeasetelmieni parissa. Kesän kääntyessä syksyyn alkoi mielessä hieman viritä lomahaaveita, mutta projektin aikataulut ja muut käytännön kiireet sallivat elokuulle puolen viikon lomasen.

Syksyllä innostuin kesän kokeiden tuloksista ja kävin esittelemässä alustavia tuloksia Virossa konferenssissa, sekä Jyväskylässä ekologipäivillä. Olin niin ylpeä ihka ensimmäisestä tieteellisestä posteristani, joka mielestäni oli myös visuaalisesti varsin havainnollinen. Mieleen alkoi kuitenkin hiipiä pieni alavireisyys, jonka laitoin itseäni joka vuosi uskollisesti seuraavan syys- ja kaamosmasennuksen piikkiin. Loppusyksy menikin varsin nihkeästi.

Se kevät ja kesä meni sumussa.
Alkukeväästä havahduin siihen, että suuresta työelämäunelmastani oli huomaamattani muodostunut pahemman luokan painajainen. Yöt menivät valvoessa ja murehtiessa, olin jatkuvasti kiireinen ja äkäinen, en ehtinyt tavata ystäviäni tai harrastaa... Syksyllä virinnyt alakuloisuus oli hiipinyt varkain normaaliksi mielentilaksi, mutta olin kiitollinen siitä, että aiemmin häirinnyt itkuisuus oli vähentynyt.


Kunnes lopulta minut pysäytti helmikuun lopulla se, etten enää kyennyt menemään työpisteelleni, saati samaan kaupunginosaankaan. Muutaman viikon koetin uskotella itselleni, että tarvitsin vain vaihtelua ja yritin tehdä töitä etänä.

Lopulta kuitenkin unelmieni täyttymyksenä alkanut pestini päättyi niin suureen uupumukseen, masennukseen ja mielenterveysongelmien vyyhteen, että siitä olen vieläkin toipilaana. Ensimmäinen kevät ja kesä menivät järkytyksestä toipuessa ja "kyllä varmaan jo ensi viikolla pääsen takaisin töihin" -harhan kanssa painiessa.  Samaan aikaan omat voimat olivat niin vähissä, että joinain päivinä päivän suurin saavutus oli raahautua vuoteesta sohvalle. Onneksi läheisimmät ihmiset olivat tuona aikana tukena ja laittoivat ruokaa, kävivät kaupassa sekä patistelivat suihkuun aika ajoin.

Ja äitini kaksi kääpiösnautseria. Nämä koirat tarjosivat vilpitöntä rakkauttaan, läheisyyttään ja seuraansa. Niitä ei kiinnostanut pätkän vertaa se, olinko saanut viime aikoina tehtyä yhtikäs mitään. Eikä se, saisinko seuraavallakaan viikolla. Ne tulivat luo ja tahtoivat rapsutuksia. Juoksivat innosta pinkeinä seurana, kun kävelin äitini takapihalta avautuvissa metsissä. Leikkiviä ja onnellisia koiria katsellessa omakin mieliala kohentui. Saatoin toivoa useampaankin otteeseen tuolloin olevani itsekin koira, päästäkseni kiinni nykyhetkestä nauttimisen taitoon.

Sittemmin olen opetellut tuota taitoa hyvinkin paljon, ja olen siinä jo toisinaan hieman onnistunutkin.

Välillä on hyvin vaikeaa nähdä itse tarkasti sitä, mikä on tärkeää ja oleellista.

Nyt kahden vuoden toipumisen jälleen olen uuden edessä: mitä seuraavaksi? Tämän pakollisen täyspysäytykseni aikana olen keskittynyt etsimään niitä asioita, joista oikeasti nautin ja panostamaan niihin. Olen viettänyt paljon aikaa itselleni läheisten ihmisten kanssa. Olen kokeillut uusia harrastuksia ja elvyttänyt vanhoja. Olen myös lähtenyt toteuttamaan sellaisia unelmia, joita en aiemmin ole uskaltanut: viime keväänä meille muutti koiranpentu. Oma koira on ollut haaveena lapsuudesta saakka, joten mikään hetken mielijohde ei Hedy-käppänä ollut.

Kerrotaan läheisillemme, mitä heistä ajatelemme.

Hetkessä elämisen ja tietoisen läsnäolon taitoa on tullut opeteltua tuskastumiseen asti. Se on nimittäin todella paljon vaikeampaa, kuin voisi kuvitella. Onneksi harjoittelumahdollisuuksia kuitenkin piisaa, niin no, joka ikinen hetki.

Uusia alkuja?


"Kun mikään ei ole varmaa, on kaikki mahdollista." Tämän positiivisen voimalauseen poimin matkaani jossain välissä eräästä postikortista ja sitä koetan muistella aina, kun edessä näkyvissä häämöttävä (työelämä)tulevaisuus rupeaa ahdistamaan liikaa. Sillä loppujen lopuksihan kukaan ei voi tietää huomisesta vielä mitään varmaa.

-Lily

3 kommenttia:

  1. Voimia sinne jatkossakin! Ja ihanaa, että olet voinut toteuttaa unelmiasi, vaikka ne eivät aina niin ruusuisesti sujuisikaan. Täällä on toinen vähän samanlaisessa tilanteessa ollut/oleva, joten minun on helppo ymmärtää olotilasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevasta kommentistasi! Paljon hyvääkin tästä tilanteesta toki on seurannut, ehkä suurimpana tämä toivottavasti yhä vähenevä "sitku" -ajattelu. Ja nyt alkaa jo pahin olla takana päin, pystyyhän aihetta käsittelemään viimein avoimesti täälläkin! :-) -Lily

      Poista
  2. Kiitos, kun jaksoit kertoa tuon. Eteesi osui upea voimalause, siinä on sinulle avain: Kaikki on mahdollista. Onnea mukaasi ja voimia seuraaviin askeliin!

    VastaaPoista