keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Syksyn oppitunnit

Elämäni on ottanut laukka-askeleita uusiin suuntiin viimeisen vuoden aikana. Vaihdoin paikkakuntaa, vaihdoin töitä, vaihdoin kaiken tutun ja turvallisen. Uudet kuviot ovat olleet ennen kaikkea antoisia, mutta paikoitellen huolestuttavia ja pelottavankin isoja. Palaisinko vielä joskus vanhaan kotikaupunkiini? Pitäisikö meidän myydä nykyinen asuntomme? Mitä puoliskoni tekisi omien työkuvioidensa kanssa? Kummassa kaupungissa ja kumman luona perheemme pienimmäinen asuisi?

Välillä uusi arki tuntuu luistavan unelman lailla. Opin uutta, seikkailen, nautin pienistä hetkistä, nauran ja rakastan. Välillä elo tuntuu lähinnä pienten kivien syömiseltä. Uudet asiat tökkivät ja keskeneräiset kalvavat, kaipaan vanhaa turvallista rutiinia, koen muutoksen uhkaavana.

Työmatkani näyttää nykyisin myös tältä

Tärkeintä on ehkä kuluneen vuoden aikana ollut tiedostaa ja oppia se, mihin oikeastaan voin elämässäni vaikuttaa. En pysty säätelemään sitä, milloin asuntomme käy kaupaksi tai miten nopeasti muut asiat etenevät, niiden suunnasta puhumattakaan. Kaikki ratkaisut eivät välttämättä ole sellaisia, joita toivoisin ensisijaisesti. Asiat kuitenkin järjestyvät aina jotenkin. Minulla on vaikutusmahdollisuuksia tähän jonkin verran, mutta kaikkea en pysty säätelemään. Niinpä ainoat asiat jotka varmuudella hallintaani jäävät, ovat omat ajatukseni ja tunteeni –se miten otan vastaan muutokset, miten sopeudun uusiin tilanteisiin ja miten niistä selviydyn eteenpäin.

Ehkä eniten minua kuormittanut seikka on se, että alkuun ajattelin nykyistä tilannettani tilapäisasuntoineen ja säätöineen väliaikaisena. Sitä se toki todennäköisesti onkin, mutta tämä sai minut odottamaan kiivaasti muutosta ja parannusta nykyiseen tilanteeseen. Sen sijaan minun olisi ehkä ollut viisainta ottaa alusta lähtien vastaan tilanne sellaisenaan. Se on nyt arkeani, enkä tiedä milloin se muuttuu. Ehkä huomenna, ehkä ensi kuussa, ehkä vuoden päästä. Odotusaika käy kuitenkin eittämättä sangen raskaaksi, jos silmäilen jatkuvasti odotettuun tulevaisuuteen unohtaen tämän hetken. Tämä päivä ei ole päivä, joka minun täytyy elää kiireellä alta pois päästäkseni perille. Tämä päivä on kaikki, mitä minulla todella on. Heti kun pystyin hyväksymään tämän, kaikki tuntui kummasti helpottavan.

Jotain tuttuakin nykyisissä työtehtävissä vilahtaa aina välillä. Kuva: Tarja Jaakkola
Toinen tärkeä asia on ollut muutoksen kohtaaminen. Sitä olen päässyt harjoittelemaan jo paljon aiemminkin. Muutos yhtä aikaa kiehtoo ja pelottaa minua. Se tarjoaa mahdollisuuden vanhan rikkomiseen, uusiin seikkailuihin ja kihelmöivään odotukseen. Muutos myös riepottaa rikki kaiken tutun, myllää rutiinit ja lakaisee vanhat turvapaikat piiloon. Tärkein oppini muutoksen saralla on ollut, että muutos koskee. Ihan aina. Tervetulleetkin muutokset ovat täynnä haikeutta, kipuilua ja luopumista. Mutta muutoksen kuuluukin koskea. Kipu kertoo meille, että me välitämme. Se kertoo kasvusta ja mahdollisuudesta. Kun toivottaa tuon kivun tervetulleeksi ja antaa sen kertoa viestinsä ja polttaa kaiken tarpeettoman mielestään, on valmis ottamaan vastaan uudet tuulet.

Niinpä minä jään tähän hetkeen, avaan sylini ja kutsun kivun luokseni. Otan hetken takaisin haltuuni ja teen sitä, missä olen aina ollut taitavin: iloitsemaan pienistä, nauramaan ja olemaan huolehtimatta liikaa huomisesta.

-Annukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti